Boardwalk Empire 1. tuotantokausi

"First rule of politics kiddo: Never let the truth get in the way of a good story"

Boardwalk Empire on HBO:n tuore ison profiilin sarja. Pääosassa nähdään isolla kankaalla nimeä tehnyt karismaattinen Steve Buscemi ja tuottajapuolella on pyörinyt mm. Michael Scorsese, joka myös ohjasi sarjan pilottijakson. Syksyllä 2010 näytetyllä ensimmäisellä tuotantokaudella on kaksitoista kappaletta noin viidenkymmenen viiden minuutin mittaisia jaksoja. Boardwalk Empire seuraa viinanmyyntibisneksen osingoille pääsystä taistelevien bisnesmiesten toimintaa 1920-luvun Atlantic Cityssä kieltolain aikaan.  Sarjan keskiössä on oikean elämän Enoch ”Nucky” Johnsoniin perustuva Enoch Thompson (Steve Buscemi). Thompson on 50/50 sekoitus poliitikkoa ja gangsteria.

Tuotantoarvoiltaan Boardwalk Empire on tämänhetkisen television kuumin kärki. Sarjan pilottijakso maksoi kokonaisuudessaan 60 miljoonaa dollaria, mikä vastaa monen sarjan tuotantokauden budjettia. Pikkutarkka tuottaja Scorsese halusi lavasteet viimeisen päälle ja se näkyy ruudulla. Pienimmätkin yksityiskohdat ovat paikallaan puvustusta myöten. Eniten raha ehkä näkyy vakuuttavissa ulkokohtauksissa. Useimmissa historiaan sijoittuvissa sarjoissa pysytellään visusti sisätiloissa, mutta sarjassa näkyvä Atlantic Cityn 20-luvun boardwalk on todella näyttävä.

Huikeista tuotantoarvoista huolimatta (tai ehkä niistä johtuen) sarja tuntuu usein menevän sieltä mistä aita on matalin. Siinä missä esimerkiksi Deadwood onnistui maustamaan 1800-luvun lopun kuvaamista huikealla dialogilla ja monimuotoisella hahmokaartilla, Boardwalk Empire tuntuu harmittavan paljon maisemaretkeltä. Sarjalla ei komeista puitteista huolimatta tunnu olevan juurikaan mitään muuta tarjottavaa. Vaikka näyttelijät ovat alansa huippua, hahmot jäävät laihoiksi ja sarja ei ainakaan vielä ensimmäisellä tuotantokaudella nouse lähellekään täyden potentiaalinsa tasoa.

Boardwalk Empire on tuotantoarvoiltaan huippuluokan sarja, joka tuntuu kuitenkin ajoittain vain tekijöidensä tribuutilta aikakautta kohtaan. Steve Buscemin karisma kuitenkin kannattelee pitkälle, ja toista tuotantokautta jää odottamaan mielenkiinnolla.

30/50

Misfits 1. tuotantokausi

Supersankariksi salamannopeasti

Misfits on tänä syksynä toiselle tuotantokaudelleen ehtinyt draamakomedia, joka kertoo yhdyskuntapelvelua suorittavasta nuorisoporukasta. Nuorten elämä muuttuu kertarysäyksellä kun rankan myrskyn iskiessä he yhtä lukuunottamatta huomaavat omaavansa yliluonnollisia voimia. Sarja on brittiläisen E4 kanavan omaa tuotantoa ja siinä on vahvasti havaittavissa vaikutteita kanavan toisesta teinihittisarjasta; Skins. Ensimmäinen tuotantokausi sisältää kuusi jaksoa.

Ideana sarja joukosta tavallisia ihmisiä, jotka yhtäkkiä saavat itselleen supervoimia, ei ole hirveän originaali. Misfits eroaa kuitenkin perinteisistä jenkkisupersankarituotannoista lähtien seuraamaan tilannetta varsin tuoreella tavalla. Supervoimat ei muuta nuoria supersankareiksi, vaan he jatkavat elämäänsä yhteiskunnasta syrjääntyneinä pummeina. Nuorien kyvyt eivät auta heitä pelastamaan maailmaa, vaan lähinnä aiheuttavat outoja ja noloja tilanteita.

Misfits edustaa perinteiseen brittityyliin huomattavasti ronskimpaa huumoria ja karskimpaa tyyliä kuin vastaavat amerikkalaiset sarjat, mikä on aina positiivista. Myös pääosissa näkyvät näyttelijät eivät ole jenkkiläiseen tapaan kiiltokuvamaisia, vaan vaikuttavat kadulta sattumanvaraisesti poimituilta. Tuoreet naamat tällaisen sarjan pääosassa onkin hyvä asia. Edellämainituista positiivisista puolista huolimatta Misfits ei tarjoa mitään uutta tai erikoista.

Misfits on positiivinen yllätys ja freesiä katsottavaa jenkkisarjojen välissä.  Sarja on mukiinmenevää kertaviihdettä, mutta draamallisilta tai koomisilta ansioiltaan se ei nouse erityisen korkealle.

33/50

Dexter 5. tuotantokausi

"Tick, tick, tick, that's the sound of your life running out"

Showtimen sarjamurhaajajännäri Dexter on ehtinyt pyöriä ruudussa jo viiden tuotantokauden verran. Tälläkertaa syynissä viimeviikolla päättynyt tuorein kaksitoistajaksoinen tuotantokausi. Dexterin elämä on mullistunut neloskauden loppukäänteen johdosta, mutta Dark Passenger ei ole kadonnut kuvioista. Dexter tuntee yhä tarvetta nirhata ja se kummasti monimutkaistaa elämää huoltajana ja Miami PD:n veriroiskeanalyytikkona.

Dexterin viides tuotantokausi sisälsi samat juonikuviot mitä aiemmatkin neljä. Dexterin ongelmat kotona, Dexterin tappopuuhat, Miami PD tutkinnat ja tietenkin kauden pahis. Valitettavasti tutut ja turvalliset peruselementit tuntuvat jo kovin nähdyltä, ja tarinat ovat hyvin pitkälti edellisiltä kaudelta tuttuja. Dexterin puuhista vihille pääsevä jepari, Dexterin uusi partner in crime, kaikki on nähty aiemmilla kausilla muodossa tai toisessa. Positiivisena on mainittava vierailevana tähtenä jälleen kerran aivan hykerryttävän mainion roolin vetänyt Peter Weller. Myös kauden pääpahis, lipeväpuheinen elämäntapaseminaarien pitäjä oli oikein onnistunut veto.

Hyvistä hetkistään huolimatta Dexterin viides tuotantokausi jäi lopulta pettymykseksi. Kausi starttasi todella hitaasti, ja vaikka jännitystä tiivistettiin onnistuneesti loppuakohden, jaksojen taso vaihteli luvattoman paljon. Manny Coton kirjoittamat kolmas ja kahdeksas jakso olivat mainioita ja vitoskautta parhaimmillaan, mutta kauden pahin aallonpohja oli antiklimaattinen kausifinaali. Kaikki hieno mitä kauden mittaan rakennettiin, päättyi mahdollisimman helpolla tavalla ja tuntuu siltä, että käsikirjoittajat halusivat mennä sieltä mistä aita on matalin. Aivan lopussa sentään raotettiin ovea mahdolliselle twistille, mutta mihin suuntaan homma kehittyy jää nähtäväksi ensi kaudelle.

Viides tuotantokausi ei ole lähelläkään Dexteriä parhaimmillaan. Kaudessa on kuitenkin hetkensä ja hieman löysästä finaalijaksosta huolimatta, kyseessä ei ole myöskään Dexterin huonoin kausi.

32/50

Parks and Recreation 1. tuotantokausi

"This is huge. I'm 34 and I've already landed a parks department exploratory subcommittee"

Parks and Recreation on The Officen amerikkalaisversiosta tuttujen tekijämiesten Michael Schurin ja Greg Danielsin komediasarja kuvitteellisen Pawneen kaupungin virkistystoiminntakomiteasta. Schurin ja Danielsin alkuperäisenä suunnitelmana oli tehdä The Officen US versiosta spin off sarja, mutta päätyivät kuitenkin työstämään kokonaan uutta sarjaa. Vaikutteet Officesta ovat kuitenkin hyvin voimakkaasti esillä. Sarja on kuvattu feikkidokumenttityyliin ja Amy Poehlerin esittämästä päähenkilöstäkin löytyy kovasti yhtäläisyyksiä The Officen Michael Scottiin.
Ensimmäinen tuotantokausi koostuu kuudesta kaksikymmentäminuuttisesta jaksosta.

Parks and Recreationin idea ja miljöö on mukavan erilainen, normaaleja perhe-elämäkomedioita nimittäin tulvii ovista ja ikkunoista. Sarjan look ja varsinkin alkutekstiosio on kivan värikäs ja mukavaa katseltavaa. Pääosan Amy Poehler on ihan mainio tapaus ja muutkin näyttelijät istuvat rooleihinsa mainiosti.Valitettavasti PnR ei tarjoa juuri mitään originaalia kuudessa ensimmäisen tuotantokauden jaksossaan, vaikka mockumentary-tyylistä kovasti tykkäänkin. Vitsit tuntuvat kovasti The Officessa nähdyiltä ja jaksoihin ei osu mitään erityisen ratkiriemukkaita hetkiä. Sarja ei herätä suuria tunteita puoleen tai toiseen, sillä draama on aika vähäisessä osassa ja komiikan puolella ei tule napakymppejä.

Parks and Recreation on varsin kevyttä katsottavaa, mutta ei tuo genreen sinällään mitään uutta ja erikoista.

27/50

Mad Men 2. tuotantokausi

Tupakkaa, viskiä, rasismia, homofobiaa, sovinismiä.

Mad Menin toinen tuotantokausi jatkaa parivuotta senjälkeen mihin ensimmäinen tuotantokausi päättyi. Ensimmäisen lailla toinen tuotantokausi sisältää kolmetoista noin viisikymmentäminuuttista jaksoa. Vaalit on unohdettu ja Sterling Cooper on uusien asiakkaiden jahdissa. Toimistolla ei asiat ole juurikaan muuttuneet, viski ja tupakka maittaa ja tummaihoiset pääsevät talossa korkealle vain hissipojan asemassa. Duck Phillips on saanut jalan oven väliin Sterling Cooperin sikariportaassa, ja hänellä menee sukset ristiin Don Draperin kanssa.

Toisella tuotantokaudella Mad Men zoomaa taaksepäin ja tilaa annetaan myös sivuhahmoille. Kerronnan fokus ei ole enää niin tiukasti Draperin ympärillä, ja se on positiivinen ja kovasti sarjaan kaipaamani muutos. Jo ensimmäisellä kaudella Mad Men osoitti miten hienovaraisesti se osaa kuvata hahmojaan ja toisella tuotantokaudella homma hoidetaan vielä tuplasti paremmin. Muiden päähahmojen kuten Peggy Olsen, Roger Sterling ja Harry Crane saadessa syvyyttä ja ansaitsemaansa ruutuaikaa, hahmot tulevat tutummaksi ja kohtaukset tuntuvat merkittävemmiltä. Valitettavasti mukaan mahtui jo todella irrallisen oloisia sivujuonia mm. Peggyn ja Draperin vaimon tarinoissa.

Ajankuvaus, visuaalisuus ja äänimaailma on edelleen huippuluokkaa, elokuvan tasoa. Sarjan luoja Matthew Weiner tunnetaan pikkutarkkana kontrollifriikkinä ja Mad Meniä katsoessa se on helppo uskoa. Jokainen yksityiskohta vaikuttaa tarkkaan harkitulta, ja 60-luvun toimintamalleista ja tyyleistä ei poiketa. Draperin perhe karistelee roskat luontoon piknikin päätteeksi ja ruutu tulvii tyylikkäitä kyseisen aikakauden tuotteita. Negatiivisena puolena on mainittava, että sarja tuntuu ajoittain vain todella tarkalta ajankuvaukselta ja pastissilta. Riskejä ei juurikaan ole otettu, ja sarjan jaksot ovat hyvinkin tasapaksuja. Mitään ennennäkemätöntä Mad Men ei varsinaisesti tarjoa toisellakaan tuotantokaudella.

Mad Menin toinen tuotantokausi on yhtä laadukkaasti tuotettu kuin ensimmäinenkin. Draamallisesti sarja on kehittynyt parempaan suuntaan, mutta potentiaalia on vieläkin parempaan.

40/50

The Walking Dead 1. tuotantokausi

Boom headshot!

Paljon etukäteen kohkattu Frank Darabontin luoma AMC:n uutuussarja The Walking Dead toi kuluvana syksynä zombit telkkariin kuusi jaksoa kestäneen ensimmäisen tuotantokauden merkeissä. Sarja sai heti alkuunsa roppakaupalla varauksettomia kehuja, itse en kuitenkaan tuohon porukkaan kuulu, vaikka yli tunnin mittaisesta pilottijaksosta tykkäsinkin. Nimittäin vahvasta alusta huolimatta, sarja valui keskinkertaiseksi kohti loppukautta.

The Walking Dead alkaa kun sheriffi Rick Grimes (Andrew Lincoln) herää  sairaalasta, jonne on päätynyt haavoiduttuaan ampumavälikohtauksessa. Grimesin hämmästykseksi sairaala on tyhjillään ja pian hän huomaakin olevansa keskellä zombiapocalypsea. Sarjassa on lukuisia yhtymäkohtia BBC:n hiljattain uudelleenfilmatisoiman Survivorsin kanssa ja jos tästä tykkäsi eikä pelkästään zombien takia, suosittelen tutustumaan kyseiseen brittisarjaan.

Kaapelikanava AMC:n amerikkalaisittain löyhä sensuuri takaa tinkimättömän vision ja The Walking Dead ei juurikaan väkivallassa säästele. Zombit on pysäytettävissä vain tuhoamalla kohteen aivot, ja niitä aivojahan sitten muussataan keinolla millä hyvänsä. Sarja alkaakin sopivan brutaalisti kohtauksella jossa päähenkilö ampuu päähän zombiksi muuttunutta lasta. The Walking Dead onkin yleisilmeeltään aika synkkä ja sarja ottaa itsensä yllättävänkin vakavasti. Avausjaksossa meininki toimi parhaiten. Kohtaus jossa Grimes hiippailee hämärässä sairaalassa tulitikuilla tietään valaisten, oli yksi ensimmäisen tuotantokauden parhaista osioista. Visuaalisesti sarja on tarkoituksellisen ankea, ja kuva on vanhoille zombileffoille tribuutinomaisesti rakeista. Sarjan vahvimpia osa-alueita on hyvin hillitysti käytetty Bear McCrearyn säveltämä musiikki, joka välittää hienosti tunnelmaa autioituneessa maailmassa.

Muutamaa yksittäistä kohtausta lukuunottamatta zombijännäri ei kuitenkaan ole kovin jännäriä ja intensiivistä tunnelmaa ei saada pidettyä yllä ensimmäisen jakson jälkeen. The Walking Dead ei tunnu osaavan päättää keskittyykö se enemmän meneillään olevan maailmanmullistuksen seuraamiseen, vai keskeisessä asemassa olevien ihmisten suhteiden selvittelyyn ja sarjan hahmot eivät valitettavasti imaise mukaansa. Sarjassa vilkkuu useita päähenkilöitä, mutta kenestäkään ei tiedetä oikeastaan yhtään mitään, ja hahmot jäävät kovin pinnallisiksi. Zombien yllätyshyökkäyksen dramaattisuudestakin on suurin terä pois, kun hahmojen kuolemat eivät liikauta katsojaa suuntaan tai toiseen.

The Walking Dead on parhaimmillaan hyvä, mutta suurimman osan ajasta valitettavan keskinkertainen. Sarjassa on paljon hukattua potentiaalia, joka toivottavasti käytetään toisella tuotantokaudella tehokkaammin uuden käsikirjoittajatiimin astuessa remmiin.

 31/50

The League 1. tuotantokausi

"God bless fantasy football. There are many things a man can do with his time. This, is better than those things."

The League on Fox eXtendedillä vuonna 2009 käyntiin pyörähtänyt piristävä komediaylläri. Ensimmäinen kausi sisältää kuusi parikymmentäminuuttista jaksoa, jotka ovat kaikki tasoltaan samanlaisia: täysiä napakymppejä. The League on puoliksi käsikirjoitettu, puoliksi näyttelijöiden improvisoima sarja viidestä miehestä, joiden elämää hälyttävän paljon hallitsee heidän fantasiafutisliigansa. Monet ovat sanoneet että kaiken huvin sarjasta saa irti vasta kun itse pelaa fantasialiigassa, itse kuitenkin nautin jokaisesta hetkestä vaikka jenkkifutis/fantasialiigat eivät sinänsä ole tuttuja muutakuin idealtaan (eli tarkoituksena on kerätä oikeista NFL-pelaajista joukkue ja näiden pelaajien edesottamusten perusteella joukkue ansaitsee pisteitä.) Sarjassa ei onneksi ole naururaitaa, eikä se lähes dokumenttimaiseen tyyliin mitenkään sopisikaan.

Sarjan vahvuus on kaveriporukan keskinäisessä dynamiikassa ja  nopeatempoisessa, hyvin realistisen oloisessa dialogissa, joka pomppaa välittömästi katsojan silmille. Parhaimmillaan The League on kohtauksissa jossa jengi istuu baarissa dissaten toisiaan. Dialogi on suurelta osin improvisoitua ja sen huomaa. Näyttelijät ovatkin kaikki ruudun puolelta vähemmän tunnettuja ja aiemmin luoneet uraa lähinnä stand-up ja impropuolella. Kaverusten vinoillessa toisilleen epäonnistumisista elämässä ja liigassa, katsoja saa huoletta nauraa jakso toisensa jälkeen.

John Lajoie, Steve Rannazzisi, Mark Duplass, Paul Scheer ja Nick Kroll

Hahmojen ominaispiirteet tekevät porukan edesottamuksista kerta toisensa jälkeen huvittavia. Liigan hallitseva mestari Pete (Mark Duplass) on elämäntapaluuseri, jolla ei ole käytännössä muuta kuin liiga. Pete on kuitenkin nokkela verbaalisesti lahjakas joten kaverusten välisissä trash-talkeissa hän jää yleensä voittajaksi. Tämän vastakohta Andre (Paul Scheer), on rikas plastiikkakirurgi, mutta on sinisilmäinen ja joutuu yleensä muun porukan jekuttamaksi. Taco (John Lajoie) on boheemi ja kokoajan hieman kujalla asioista oleva muusikko, jota liigassaolo ei juurikaan kiinnosta. Kevin, tämän isoveli, on liiga-asiassa niin tossun alla, että hänen vaimonsa tekee päätökset hänen joukkueelleen. Ruxin (Nick Kroll) on epätoivoinen ja tekee mitä tahansa voittaakseen, mutta onni ei koskaan tunnu hymyilevän hänelle. Vaikka sarjan hahmoilla ryhmässä on tietty rooli, kukaan ei ole karikatyyrinen tai yksiulotteinen. Hahmot ovat hauskoja yksinäänkin, mutta porukassa heistä tulee hulvattomia. Hahmoista halpaa huumoria edustava Taco on oikeastaan ainut joka ei aina onnistu viihdyttämään.

The League on todella miellyttävä ja erilainen komediasarja. Dialogin todentuntuisuus ja huvittavuus nostaa sarjan aivan uudelle viihdyttävyyden asteelle.

40/50

Mad Men 1. tuotantokausi

Donald Draper, International Man of Mystery

Mad Men sukeltaa 1960-luvun Madison Avenuen mainosmaailmaan keskiössään alan velho Don Draper (mainio Jon Hamm). Draper työskentelee Sterling Cooper nimisessä yritykessä ja tasapainottelee elämäänsä aikaa vievän työn ja perheen välillä. Ajankuvauksena Mad Men hipoo täydellisyyttä. Pienimpiinkin detaljeihin on kiinnitetty huomiota, ja immersio on huikea. Vaikka rasismi, sovinismi ja alituinen tupakanpolttelu vaikuttaa jopa hivenen päälleliimatulta, on helppo kuvitella, että juuri noin boheemit bisnesmiehet ovat 50 vuotta sitten käyttäytyneet. 60-luvun fiilistä luodaan visuaalisen ilmeen ja musiikin ohella hienosti mm. jatkuvilla viittauksilla ajan pop-kulttuuriin ja poliittisiin tapahtumiin. Visuaalisesti ja teknisesti sarja on upea. Myös käsikirjoitus on kohdallaan, ja hivenen teatraalinenkin dialogi tuntuu istuvan jäyhään 60-luvun tunnelmaan mainiosti.

Mad Menin tyylikkäässä alkuvideossa on käytetty 1960-luvun mainosgrafiikkaa

Sarjan ensiminuuteilta lähtien Draperin hahmosta, ja siitä miten häntä kuvataan huokuu se, että hän ei ole mitä sanoo olevansa. Kauden edetessä Draper joutuu kohtaamaan menneisyyttään ja katsojallekin alkaa pikkuhiljaa selviämään millaisesta miehestä on kyse. Päähenkilö Don Draper edustaa nykysarjoissa muodikasta moraalisesti harmaata hahmoa, jolle katsoja kuitenkin tulisi tuntea sympatiaa. Itse kuitenkin koin Draperin lähinnä luotaantyöntävänä persoonana. Draperin monimuotoisuutta hahmona ei kuitenkaan käy kiistäminen. Perheellensä selkänsä kääntäneesta ja vaimoaan ahkerasti pettävästä Donista löytyy myös pehmeämpi puoli. Don Draperin hahmon kaksijakoisuus näkyy myös siinä miten 60-luvulle tultaessa Draper tuntuu bisnesmaailmassaan ja perhearvoissaan tarttuvan menneisyyteen monin keinoin, kuitenkin ihmisten ajatusten ennakoinnissa mainonnallaan ja mm. ajalle tyypillisen rasismin yläpuolelle asettuessaan Draper on hyvinkin moderni.

"What you call love was invented by guys like me, to sell nylons. You're born alone and you die alone and this world just drops a bunch of rules on top of you to make you forget those facts. But I never forget. I'm living like there's no tomorrow, because there isn't one."

Sarjan hahmonkehitys on hyvin hienovaraista ja kuin muussakin tuotannossa, pieniin yksityiskohtiin on kiinnitetty huomiota. Hahmokaarti on mukavan monimuotoinen, mutta muut hahmot jäävät lähinnä statisteiksi Draperin viedessä suurimman huomion. Tämä onkin valitettavaa ja sarjan suurin heikkous ensimmäisellä tuotantokaudella. Sarja on parhaimmillaan juuri useiden henkilöiden keskustelukohtauksissa jossa esim. Sterling Cooperin luova osasto stormaa ideoita mainokseen. Valitettavasti sivuhahmojen vähäinen tarttumapinta syö monien kohtausten dramaattisuutta.

Mad Men on laadukas kaapelisarja, josta ei paljoa pahaa sanottavaa keksi. Täsmällistä ajankuvausta lukuunottamatta Mad Men ei kuitenkaan ole mitenkään poikkeuksellinen, ja on ollut hieman yliarvostettu mm. Emmy-gaaloissa.

35/50