The League 2. Tuotantokausi

Tämän kirjoittaminen onkin lykkääntynyt luvattoman pitkään. Kolmetoista jaksoa sisältävä toinen tuotantokausi The Leagueta esitettiin jo syksyllä 2010. Viiden fyysisesti aikuisen, mutta henkisesti lapsen tasolla olevan miehen fantasiafutisinnostuksesta kertova FX:n The League on viimeisen parin vuoden ajan ollut yksi ehdottomia suosikkejani komediasarjoista. Rajattomalla intohimolla penkkiurheiluun suhtautuvat ja alituiseen toinen toistaan elaborantimpia kepposia toisilleen virittävät mieslapset ovat ärsyttävyydessään yllättävän samaistuttavia, inhimillisiä ja ennenkaikkia viihdyttäviä hahmoja.

The Leaguen toinen kausi toimii jotakuinkin samoilla mausteilla kuin ensimmäinenkin kausi. Vanhat kumppanit Taco (Jon Lajoie), Kevin (Stephen Rannazzisi), Pete (Mark Duplass), Ruxin (Nick Kroll), Jenny (Katie Aselton) ja Andre (Paul Scheer) yrittävät yhä nöyryyttää toisiaan sekä verbaalisissa mittelöissä, että virtuaalisella futiskentällä. Ensimmäisellä tuotantokaudella naljailun kohteeksi lähes poikkeuksetta päätyi surkean tyylitajun omaava Andre, jonka vaatekaapista löytyy jälleen jaksosta toiseen mitä käsittämättömämpiä hirvityksiä. Toisella kaudella Andre saa kuitenkin välillä hengähtää, kun remmiin astuu Ruxinin uskomattoman ärsyttävä lankomies Rafi "Bro lo el cuñado" (Jason Mantzoukas), joka saa välittömästi koko jengin vihat päälleen. Mauttomuuksia sarjatulella laukova Rafi osoittautuukin kaikessa yököttävyydessään huippuhauskaksi hahmoksi ja yhdeksi kakkoskauden kirkkaimmista valopilkuista.

"Consept of extinguishing a human life really gets me aroused. It's called the murder boner."

Toinen tuotantokausi nostaa tasoa jo mainiosta ensimmäisestä tuotantokaudesta erinomaiseksi. The League on löytänyt oman tyylinsä tasapainotellen realistiselta kuulostavan dialogin ja överiksi eskaloituvien jaksojuonien välillä. Vaikka kaverukset joutuvat harva se jakso mitä epäuskottavimpiin tilanteisiin tehdessään kaikkensa fantasialiigajoukkueidensa eteen, päällepuhumiseen ja epäsoveliaisiin kuittailuihin perustuva vuoropuhelu tekee tilanteista niin kotoisan tuntuisia. Katsojan on helppo samaistua hahmoihin, kun mieleen tulee oman työpaikan kahvihuoneessa käydyt päänaukomisfestivaalit. Visuaalisesti sarja ei ihmeitä tarjoa, mutta se ei jää juurikaan nyppimään, koska naurun kyynelien täyttämillä silmillä ei kuitenkaan näe mitään.

Paras jakso: 2x07 Expert Witness

The Leaguen toinen tuotantokausi on yksi parhaita yksittäisiä komediasarjojen tuotantokausia mitä olen nähnyt. Mikäli sarjan persoonallinen tyyli ja usein varsin sopimaton huumori ei häiritse, tästä ei komedia juurikaan parane.

44/50

The Walking Dead 2. Tuotantokausi

Ensimmäisellä tuotantokaudella vaihtelevasta tasosta kärsinyt The Walking Dead yritti aloittaa toisen tuotantokauden puhtaalta pöydältä nokkamies Frank Darabontin annettua tauon aikana kenkää koko käsikirjoitustiimille. Hommaa ei kuitenkaan jostain syystä saatu toimimaan ja lopulta tuottajat ilmoittivat Frank Darabontinkin lopettavan sarjan parissa työskentelyn. Epävarmuus ja sekoilu kulissien takana näkyi kakkosvuonna myös sarjan tasossa negatiivisella tavalla. Sarjakuva/kirja-adaptaatioilla on aina kaksi yleisöä miellytettävänään: lähdemateriaaliin tutustuneet ja sarjaa tyhjältä pöydältä seuraamaan alkaneet katsojat. The Walking Deadin toinen tuotantokausi ei tuntunut onnistuvan saavuttamaan kumpaakaan kohderyhmäänsä. Itse en ole The Walking Dead-sarjakuviin tutustunut, mutta kuulopuheen mukaan lähdemateriaalista on poikettu aika runsaasti, mikä on kaihertanut sarjakuvien hardcorefanien mieltä.

Juonellisesti toinen kausi jatkaa suoraan siitä mihin edellinen jäi. Sekalainen porukka zombi-invaasiosta selviytyneitä jatkaa matkaansa tienpäällä etsien seuraavaa turvasatamaa. Kuka porukkaa johtaa? Mitkä lait pätevät maailmanjärjestyksen mullistuttua? Yritetäänkö rakentaa jotain yhteistä, vai huolehtiiko jokainen itsestään? Näitä ykköskaudelta tuttuja teemoja pyöritellään myös toisella tuotantokaudella. Mielenkiintoisesta premissistä huolimatta The Walking Dead ei onnistu pitämään otteessaan, kun juoni ei tunnu kauden puoleen väliin mennessä edenneen laisinkaan. Hitaasti kulkeva juoni ei haittaisi, jollei sarjan suurimmat puutteet olisi draama- ja hahmo-osastolla.

Hahmot pysyvät tuskastuttavan samanlaisina ja yksiulotteisina läpi koko kauden. Näyttelijät tekevät siedettävää työtä, mutta hahmojen kohtalo ei missään vaiheessa rupea toden teolla kiinnostamaan. Draamakohtauksissa ei joko ole minkäänlaista tunnelatausta, tai vaihtoehtoisesti lipsahdetaan melodramaatiikan puolelle. Shanen ja Rickin välinen alfaurosmittelö jatkuu jaksosta toiseen, eikä kumpikaan tunnu kehittyvän hahmona kaikesta kokemastaan huolimatta. Kauden aivan viimeisissä jaksoissa saadaan aikaan pientä muutosta ryhmän dynamiikassa, mutta toisen kauden viihdyttävyyden kannalta muutos tulee liian myöhään. Muiltakin osa-alueilta kauden yleinen taso parani loppua kohden, mutta se ei onnistu nostamaan väsynyttä alkukautta suosta. Kaksi viimeistä jaksoa onnistuvat kuitenkin olemaan jo viihdyttäviä ja jättävät yksittäisinä jaksoina enemmän hyvää kuin pahaa makua suuhun ja pari juonen käännettä jättävät odottamaan kolmannen tuotantokauden alkua yllättävän positiivisin fiiliksin.

Paras jakso: 2x12 Better Angels

The Walking Deadin toista tuotantokautta vaivasi ensimmäisen kauden tavoin epätasaisuus. Parhaimmillaan sarja on hyvää viihdettä, mutta mukaan mahtuu liikaa tapahtumaköyhiä jaksoja ja laimeita hahmoja.

28/50

Justified 3. Tuotantokausi

 

"Hell is empty, and all the devils are here."

 

Kentuckyyn sijoittuva leppoisaa maalaistunnelmaa, bourbonia kittaavia punaniskoja ja nokkelaa mutta realistista dialogia tihkuva Justified päätti kolmannen tuotantokautensa viimeyönä jaksolla Slaughterhouse. Kolmas tuotantokausi sisältää kahden edellisen tavoin kolmetoista jaksoa. Kentucky on miljöönä mukavan poikkeava verrattuna useimpiin jenkkisarjoihin ja se on erinomaisen dialogin ohella ollut yksi niistä tekijöistä joka on nostanut Justifiedin omien suosikkisarjojeni joukkoon. Justifiedin taso ei kolmoskaudella edellisiin vuosiin verrattuna lainkaan laskenut, vaan sarja tuntuu vain parantavan vauhtiaan kausi kaudelta. Hahmot eivät enää tarvitse esittelyä, joten alkupään jaksoissa ei aiempien kausien tavoin ole juurikaan tyhjäkäyntiä, vaan juoni rykäistään kunnolla käyntiin jo kauden avausjaksossa. Pääjuoni etenee vauhdikkaasti ja jaksojuonetkin onnistuvat yllättämään positiivisesti.

Bennetin klaani on kukistettu, mutta pääosan Timothy Olyphantin esittämän U.S. Marshal Raylan Givensin harteille on jälleen lyöty valtava Kentuckylainen lantakasa. Tyttöystävän raskaus ei ainakaan madalla stressikertoimia kun lainvalvojan työkin painaa päälle. Niin Bennetin matriarkka Magsin jälkeen jättämä setelivuori kuin Harlanin huumekaupan herruuskin kiinnostaa useampaakin osapuolta. Äitinsä perintörahojen perässä riehuva Dickie Bennett (Jeremy Davies) aiheuttaa ongelmia, Harlanin afrikanamerikkalaisten rikosklaania pyörittävä Ellston Limehouse (Mykelti Williamson) nostaa päätään ja metkut on mielessä myös vanhan tutun Boyd Crowderin (Walton Goggins) poppoolla. Hommia entisestään hankaloittamaan saapuu vielä Detroitin mafian leivissä oleva maaniselta vaikuttava "carpet bagger" Robert Quarles (Neal Mcdonough). Juoni tihenee loppua kohden ja vaikka kauden päätösjakso ei ihan kahden edellisvuoden tasolle ylläkään, se solmii juonikuviot mukavasti kasaan jättäen katsojan silti janoamaan seuraavaa tuotantokautta.

 "I have the resources and the infrastructure to turn your shitty little project into a money making machine. Gimme an amen... Gimme a god damn amen!"

Sarjan luoja Graham Yost on aiemmilla kausilla täyttänyt sivuosia useilla Deadwoodnäyttelijöillä ja tämän kauden teemana tuntui olevan Band of Brothers. Asiasta ei ole valittamista, sillä sarjan roolitus on jälleen huippuluokkaa. Sarjan mainiosta näyttelijäkaartista löytyi kolmannella tuotantokaudella useampiakin kohtaustenvarastajia. Antagonisteja näyttelevistä Jeremy Davies ja Walton Goggins jatkoivat edellisten kausien tapaan mainiota työtä ja kauden uusi lisäys Neal McDonough oli parhaimmillaan huikeassa vedossa. Toisen tuotantokauden lopetuksen jälkeen tuntui mahdottomalta, että Emmy-voittaja Margo Martindalen jättämiä saappaita Raylan Givensin vastustajana pystyisi kukaan täyttämään, mutta Neal McDonoughin Robert Quarles yllättää epäilijät iloisesti, mutta samalla karmivasti.

Paras jakso: 3x01 The Gunfighter

Justifiedin kolmas tuotantokausi jatkaa sarjan kulkua laadukkaana draamana. Erinomaista dialogia ja toinen toistaan mainiompia näyttelijäsuorituksia täynnä oleva sarjaa suosittelee mielellään kaikille laadukkaan television ystäville.

44/50

Sherlock 2. Tuotantokausi

"I may be on the side of the angels, but don't think for one second that I am one of them"

BBC:n erinomainen Sherlock-adaptaatio palasi alkuvuodesta kolmijaksoisen toisen tuotantokauden voimin oltuaan pitkällä tauolla Martin Freemanin pyöriessä Hobitti-elokuvan kuvauksissa. Ensimmäisen tuotantokauden tavoin britit osoittavat jälleen, että jaksojen vähyys on suoraan verrannollinen laatuun. Tarina jatkuu tismalleen siitä sekunnista mihin ensimmäinen tuotantokausi loppui. Jatkaminen siitä mihin viimeksi jäätiin oli hyvä asia, vaikka on sanottava että kauden ehkä suurimmaksi heikkoudeksi jäi hieman puolivillainen tapa, miten ensimmäisen tuotantokauden päättänyt cliffhanger-tilanne selvitettiin.

Toisella tuotantokaudella syvennetään modernin Sherlockin siteitä Sir Arthur Conan Doylen alkuperäistuotantoon huomattavasti ensimmäistä enemmän. Sarjan tasoon tai tyyliin sillä ei juurikaan ole vaikutusta, mutta viittaukset tuovat varmasti kirjaintoilijoille BBC:n Sherlockiin lisää mielenkiintoista bongattavaa. Ensimmäisessä jaksossa "A Scandal in Belgravia" mukaan tuodaan kirjoista tuttu Irene Adler, jonka hahmo on muiden tapaan saanut modernin kierteen. Jaksot kaksi ja kolme "The Hounds of Baskerville" ja "The Reichenbach Fall" perustuvat juoneltaan Doylen kirjoihin, tosin varsinkin jälkimmäisessä on otettu varsin runsaasti taiteellisia vapauksia, mutta varsin onnistuneesti.

Juonen tavoin, myös tuotannollisesti toinen tuotantokausi jatkaa täsmälleen siitä mihin ensimmäinen jäi. Moderni visuaalinen ilme ja vauhdikkaasti etenevät jaksojuonet tempaisevat katsojan mukaansa yhtä tehokkaasti kuin edellinenkin kolmen jakson rypäs. Tänäkin vuonna jaksoista selvästi heikoimmaksi (muttei lainkaan huonoksi) jää keskimmäinen, mutta ensimmäisen tuotantokauden tavoin,  päätösjakso on tälläkin kertaa erinomainen. Sherlockin legendaarinen arkkivihollinen Moriarty on keittänyt pystyyn sellaiset sopat, että katsoja tuskin malttaa penkissä pysyä mysteerivyyhdin kiertyessä hiljalleen auki henkeäsalpaavassa loppuhuipennuksessa.

Paras jakso: 2x03 The Reichenbach Fall

Sherlock on huomattavan laadukkaasti tehtyä tv-viihdettä, jossa jokainen osa-alue tuntuu olevan kohdallaan. Sarja viihdyttänee sarjafanaatikkojen lisäksi myös kasuaalikatsojia, sillä jaksot toimivat hyvin myös yksittäin katsottuna.

46/50