The Finder

Viimevuonna Bonesin nokkamies Hart Hanson esitteli katsojille "takaoven" kautta liudan uusia hahmoja sarjan kuudennen kauden yhdeksännessätoista jaksossa. Jakso toimi samalla pilottina FOXille uudesta sarjasta The Finder. Eipä mennyt kauaakaan tuon Bones-jakson esittämisestä, kun FOX ilmoitti tilaavansa The Finderia ensimmäisen tuotantokauden verran ja minä jos kuka olin uutisesta innoissani. Hart Hanson on osoittanut taitonsa Bonesissa, joka varsinkin ensimmäisillä tuotantokausillaan oli valloittava sarja. The Finder vaikutti Bonesiakin mielenkiintoisemmalta konseptilta. Riemu jäi kuitenkin valitettavan lyhytaikaiseksi, kun sarjan vasta päästessä kunnolla käyntiin, FOX lopetti tuotannon ensimmäisen vuoden jälkeen. Sarjan persoonallinen tyyli kuitenkin ehti saavuttaa oman fanijoukkonsa lyhyen olemassaolonsa aikana.

Sen lisäksi, että The Finder on Bonesin spin-off, se perustuu Richard Greenerin "The Locator" kirjoihin. En ole kyseiseen kirjasarjaan tutustunut, joten en osaa arvioida kuinka paljon alkuperäismateriaalista on poikettu. Sarjan päähenkilönä on armeijan hommista eläköitynyt majuri Walter Sherman (Geoff Stults). Ennen sarjan alkua Walter on sotahommissa loukannut itsensä tienvarsipommiin. Onnettomuudessa saatujen aivovaurioiden myötä Walterin luonne tuntuu muuttuneen täysin, huumorintajuttomasta majurista muuttui kertarysäyksellä pakkomielteiden ja vainoharhaisten salaliittoteorioiden riivaama boheemikko. Onnettomuuden myötä hän huomaa kuitenkin saaneensa myös asioiden löytämisen lahjan. Walterin eriskummallinen lähestymistapa asioihin tuottaa yllättäviä tuloksia: oli kyse sitten henkilöstä, metsään ammutusta luodista tai kauan sitten kadonneesta ruokareseptistä, mikään ei pysy piilossa Walter Shermanilta. Walterin maine 'löytäjänä' leviää nopeasti ja pian hänen luokseen tulvii ihmisiä ympäri Yhdysvaltoja, jotka kaikki ovat menettäneet ja hukanneet jotain. Walter ottaa mielellään haasteita vastaan, apunaan hänen epätodennäköisen ystävärinkinsä, johon kuuluu U.S Marshal Isabel (Mercedes Masohn), juristigorilla Leo Knox (Michael Clarke Duncan) ja tämän huostassa oleva rikollisuuteen taipuvainen romanityttö Willa (Maddie Hasson).

"The trouble is, usually I find more than what people want."

The Finder jatkaa nykysarjojen jo kohta puuduttavalta tuntuvaa muotisuuntausta, jossa perinteisellä idealla kulkevan ongelmanratkontasarjan muottia rikastetaan eksentrisellä päähenkilöllä. Walter Sherman onnistuu kuitenkin olemaan todella mielenkiintoinen hahmo, eikä sarja omista hänelle kaikkea ruutuaikaa vaan tilaa jää muillekin hahmoille. Tämä osoittautuukin ehkä The Finderin suurimmaksi heikkoudeksi. Siinä missä Walter ja jossain määrin myös Leo ovat todella kiinnostavia hahmoja, sarjan naishahmot jäävät valitettavan laimeiksi ja jaksoihin heille kirjoitetut sivujuonet eivät yleensä juurikaan kiehdo. Hahmot on kuitenkin huono valituksen aihe, koska Geoff Stultsin toikkarointia Walter Shermanina katsoisi mielellään vaikka väliajat olisi täytetty maalin kuivumisella. Kyseessä on ehdottomasti yksi herkullisimmista hahmoista televisiossa viimeaikoina.

Mukavasti poikkeava idea, rento tunnelma, sekä pienet veikeät yksityiskohdat erottavat The Finderin positiivisella tavalla perinteisistä sarjoista, jossa jokaisessa jaksossa päähenkilö ratkaisee uuden ongelman. Sarjan huumori on useimmiten erittäin toimivaa, onkin harmi että sitä tunnutaan säästelevän kun tyyliin tuntuisi sopivan laittaa vielä enemmän kieltä poskelle. Sarjan backdoor pilot-jakso toimi tällä saralla erinomaisesti, mutta valitettavasti sarjan pilottijakson potentiaalia ei onnistuttu täysin lunastamaan kaikissa sarjan jaksoissa. Onneksi kuitenkin pilottijaksossa ihastuttaneista elementeistä tärkein, sarjan omintakeinen rento tunnelma on onnistuttu säilyttämään. Se tekee The Finderista mukavaa katseltavaa silloinkin, kun viikon jaksojuoni sortuu kaavamaisuuteen. Osa jaksoista ei ole juonellisesti kummoisia, mutta joukkoon mahtuu muutama todellinen onnistuminenkin. Pääjuoni ei kunnolla ehtinyt edes käynnistymään, mutta siitä on syyttäminen pelkästään FOXia, joka katkaisi tämänkin sarjan lennon ennenaikaisesti.

Paras jakso: 1x01 An Orphan Walks Into a Bar

The Finder on heikkouksistaan huolimatta tunnelmaltaan piristävän erilainen sarja, jonka kaltaisia televisioon kaivataan ehdottomasti lisää.

32/50

Freaks and Geeks

Nostalgiakorneri tekee pitkästä aikaa paluun ja tälläkertaa syynättävänä 90-luvun loppupuolella esitetty Paul Feig/Judd Apatown kynäilemä ja tuottama high school-draamakomedia Freaks and Geeks. Monien muidenkin laadukkaiden sarjojen kirousta seuraten, Freaks and Geeksiä ei sen ilmestyessä osattu arvostaa ja heikoista katsojaluvuista johtuen sarja jäi yhden tuotantokauden mittaiseksi, ei kuitenkaan ennenkuin ehti nappaamaan yhden Primetime Emmyn. Myöhemmin kulttimaineeseen noussut sarja on kuitenkin saanut enemmän ansaitsemaansa huomiota ja niittänyt huomattavan määrän kehuja.

Freaks...

Freaks and Geeks-nimen mukaisesti sarjan keskiössä on William McKinley High Schoolin kaksi varsin erilaista nuorisoalakulttuuria edustavaa jengiä: friikit ja nörtit. Friikeillä ja nörteillä ei keskenään yhteistä ole muuta kuin se, että vielä toisiaankin vähemmän he pitävät koulun suosituista oppilaista. Altavastaajia on aina mielenkiintoista seurata, varsinkin kun tässä sarjassa kliseisestä ihmisjaottelusta huolimatta, kukaan ei nouse ryysyistä rikkauksiin nuorisoelokuvista tuttuun puuduttavaan tapaan. Nörtti ei saa unelmiensa naista riisuttuaan silmälasit ja vanhempiensa päähänpotkima häirikkö ei tee täyskäännöstä muuttuen kymppioppilaaksi. Vaikka Freaks and Geeks sijoittuu 80-luvulle, kamppailevat sen kuvaamat high school-nuoret vielä nykypäivän oppilaillekin tuttujen asioiden parissa. Jotkut teemat vain yksinkertaisesti ovat ajattomia ja Freaks and Geeks toimii sillä saralla erinomaisesti. Vielä yli kymmenen vuotta sarjan julkaisustakaan ei tunnu siltä että aika olisi ajanut sarjasta ohi. Sarjan arkipäiväiset tilanteet ovat sellaisia, joihin varmasti itse kukin voi samaistua ja juuri tästä syystä sarja tuntuu erittäin kotoiselta seurattavalta.

... and geeks.

Nostalgiakiikareilla sarjasta erittäin mielenkiintoista seurattavaa tekee se, että se vilisee aikuisena sittemmin tähteyteen nousseita näyttelijöitä teineinä. Sarjan pääosista löytyy mm. John Francis Daley (Bones, Waiting...), Linda Cardellini (ER), Seth Rogen (Green Hornet, Knocked Up, Superbad), James Franco (Pineapple Express, 127 Hours), Busy Philipps (Terminator: SCC, Cougar Town), Jason Segel (How I Met Your Mother, Forgetting Sarah Marshall) sekä Martin Starr (Adventureland, Knocked Up). Löytyypä sarjasta pienissä sivuosissa myös Ben Stiller sekä Ben Foster. Freaks and Geeksin näyttelijäkaartissa hyvää on myös se, että high school nuoriksi ei ole periamerikkalaiseen tyyliin laitettu kolmekymppisiä näyttelijöitä.

Paras jakso: 1x17 The Little Things

Freaks and Geeks on erinomainen kuvaus valtavirrasta poikkeavien nuorten kouluarjesta. Sarja ei mitään syvällistä tarjoa, mutta siitä huolimatta ja osittain siitä syystä Freaks and Geeks on mukavan kevyttä ja viihdyttävää seurattavaa.

35/50

Game of Thrones 2. Tuotantokausi

Game of Thrones on tällähetkellä television kiistatta isoin sarja. Kolmessa maassa yhtäaikaisesti pyörivä kunnioitusta herättävä tuotantokoneisto taikoo ruudulle televisiosarjahistorian todennäköisesti laajinta maailmaa ja DVD-myynti, nettilataukset ja katsojaluvut rikkovat ennätyksiä. Keväällä 2012 sarjasta esitettiin tälläkertaaa tarkastelun alla oleva toinen tuotantokausi, jossa ensimmäisen tavoin on kymmenen tunnin mittaista jaksoa. Loppuosa tekstistä saattaa sisältää pieniä juonipaljastuksia.

Ensimmäisen tuotantokauden tapahtumien seurauksena valtakunta on jakautunut useampaan osaa. Westerosin kuningas Robertilta vallan epäselvissä olosuhteissa perineen Joffreyn sadistinen luonne ja tätä kohtaan esitetyt äpäräsyytteet herättävät epäluottamusta ja lisää kuningasehdokkaita pompsahtaa lähes jokaisesta provinssista. Robertin veli Stannis lännestä kokee vallan kuuluvan hänelle, heidän nuorempi veli Renly etelästä haluaa kuninkaaksi koska kokee olevansa karismaattisempi, Robb pohjoisesta janoaa kostoa isänsä puolesta ja aiemminkin kapinaherkäksi osoittautunut Iron Islandsin hallitsija Balon Greyjoy näkee tilaisuutensa koittaneen sisällissodan vallitessa. Samalla eristyksessä kaukana Westerosin kahinoista Jon jatkaa tutkimusmatkaansa pohjoiseen ja kaukana idässä Daenerys yrittää koota joukkojaan kasaan.

Hahmogalleria on valtaisa ja toisen kauden päätteeksi sarjassa onkin jo listausten mukaan peräti 25 päähenkilöä. Johdonmukaisesti suunnitellun pohjamateriaalin ansiosta hahmot pysyvät kuitenkin kiinnostavina ja tarkkaavainen katsoja ei missään vaiheessa mene sekaisin. Sarjan valtava hahmomäärä on sarjan suurimman vahvuuden ohella kuitenkin myös sen suurin heikkous. Juonen eteneminen on ajoittain rikkonaista, kun jaksoissa yritetään seurata kahdeksaakin juonta yhtäaikaisesti, eikä silti kaikkia henkilöhahmoja saada mahdutettua kaikkiin jaksoihin. Juoni ei toisella tuotantokaudella myöskään edennyt ehkä aivan yhtä selkeätä kaarta kuin ensimmäisellä tuotantokaudella ja vapauksia lähdemateriaaliin nähdenkin otettiin varsin runsaasti. Osa muutoksista oli miellyttäviä, osa taas tuntui hieman turhalta ja aiheutti ihmetystä. Valtavasta hahmomäärästä johtuen Game of Thrones joutuu alati pomppimaan maantieteellisesti toisistaan eristyksissä olevien sivujuonten välillä, hoitaen sen kuitenkin useimmiten yllättävänkin sulavasti. Osa juonista tuntuu silti irrallisilta, kun niiden merkitys pääjuonelle ei selviä vielä toisellakaan tuotantokaudella. Toisaalta niin kauan kun dialogin taso pysyy niin erinomaisena kuin se on tähän asti ollut, Game of Thronesin taipumus olla palkitsematta katsojaa perinteisten kaavojen mukaan ja sortumatta tarinankerronnallisiin kliseisiin on myös erittäin piristävää ja erilaista.

Yksi Game of Thronesin vahvuuksista on edelleen sen näyttävä ulkokuori: efektit, maisemat, puvustus, lavastus ja cinematografia ovat kaikki silmiä hivelevän kaunista katsottavaa. Sarja ei silti missään vaiheessa tunnu sisällöttömältä patsastelulta, vaan dialogi ja näyttelijät pääsevät useimmiten sarjan ulkoasun tasolle. Toisella tuotantokaudella konkarit Peter Dinklage ja Conleth Hill jatkoivat ykköskaudelta tuttua erinomaista työtä ja nuoremmista nimistä varsinkin Maisie Williams ja Alfie Allen nousivat tänä vuonna huikealle tasolle.

Toisesta tuotantokaudesta puhuttaessa on ehdottomasti nostettava esille kauden loppupuolella esitetty yhdeksäs jakso "Blackwater". Toisen tuotantokauden jännite huipentui tähän tunnelmaltaan erittäin intensiiviseen jaksoon, joka sarjan tyylille poikkeuksellisesti sijoittui vain yhden kaupungin tapahtumiin. Jättimäinen budjettibonus jaksoa varten, sarjan perustana toimineiden kirjojen kirjoittaneen George R.R. Martinin jaksokäsikirjoitus sekä ohjaajalegenda Neil Marshallin vierailu riittivät varmistamaan sen, että taistelukohtauksien vähyydestä ja pienuudesta valittaneet fanit saatiin hiljaiseksi, ainakin hetkeksi. Blackwateria seurannut kauden finaalijakso keskittyikin lähinnä seuraavan kauden pohjustamiseen ja onnistuikin siinä niin erinomaisesti, että uskon sarjan vain kasvattavan katsojalukuja seuraavalle tuotantokaudelleen.

Paras jakso: 2x09 "Blackwater"

Game of Thrones jatkoi toisella tuotantokaudellaan tuttua laadukasta linjaansa, joskaan missään vaiheessa aivan ensimmäisen vuoden tasolleen pääsemättä. Ei ole kuitenkaan kaukaa haettua väittää GoTia tämän hetken vaikutusvaltaisimmaksi sarjaksi, joka on ehdotonta pakkokatsottavaa kaikille, jotka pitävät televisiota kiinnostavana taidemuotona.

42/50