The Walking Dead 2. Tuotantokausi

Ensimmäisellä tuotantokaudella vaihtelevasta tasosta kärsinyt The Walking Dead yritti aloittaa toisen tuotantokauden puhtaalta pöydältä nokkamies Frank Darabontin annettua tauon aikana kenkää koko käsikirjoitustiimille. Hommaa ei kuitenkaan jostain syystä saatu toimimaan ja lopulta tuottajat ilmoittivat Frank Darabontinkin lopettavan sarjan parissa työskentelyn. Epävarmuus ja sekoilu kulissien takana näkyi kakkosvuonna myös sarjan tasossa negatiivisella tavalla. Sarjakuva/kirja-adaptaatioilla on aina kaksi yleisöä miellytettävänään: lähdemateriaaliin tutustuneet ja sarjaa tyhjältä pöydältä seuraamaan alkaneet katsojat. The Walking Deadin toinen tuotantokausi ei tuntunut onnistuvan saavuttamaan kumpaakaan kohderyhmäänsä. Itse en ole The Walking Dead-sarjakuviin tutustunut, mutta kuulopuheen mukaan lähdemateriaalista on poikettu aika runsaasti, mikä on kaihertanut sarjakuvien hardcorefanien mieltä.

Juonellisesti toinen kausi jatkaa suoraan siitä mihin edellinen jäi. Sekalainen porukka zombi-invaasiosta selviytyneitä jatkaa matkaansa tienpäällä etsien seuraavaa turvasatamaa. Kuka porukkaa johtaa? Mitkä lait pätevät maailmanjärjestyksen mullistuttua? Yritetäänkö rakentaa jotain yhteistä, vai huolehtiiko jokainen itsestään? Näitä ykköskaudelta tuttuja teemoja pyöritellään myös toisella tuotantokaudella. Mielenkiintoisesta premissistä huolimatta The Walking Dead ei onnistu pitämään otteessaan, kun juoni ei tunnu kauden puoleen väliin mennessä edenneen laisinkaan. Hitaasti kulkeva juoni ei haittaisi, jollei sarjan suurimmat puutteet olisi draama- ja hahmo-osastolla.

Hahmot pysyvät tuskastuttavan samanlaisina ja yksiulotteisina läpi koko kauden. Näyttelijät tekevät siedettävää työtä, mutta hahmojen kohtalo ei missään vaiheessa rupea toden teolla kiinnostamaan. Draamakohtauksissa ei joko ole minkäänlaista tunnelatausta, tai vaihtoehtoisesti lipsahdetaan melodramaatiikan puolelle. Shanen ja Rickin välinen alfaurosmittelö jatkuu jaksosta toiseen, eikä kumpikaan tunnu kehittyvän hahmona kaikesta kokemastaan huolimatta. Kauden aivan viimeisissä jaksoissa saadaan aikaan pientä muutosta ryhmän dynamiikassa, mutta toisen kauden viihdyttävyyden kannalta muutos tulee liian myöhään. Muiltakin osa-alueilta kauden yleinen taso parani loppua kohden, mutta se ei onnistu nostamaan väsynyttä alkukautta suosta. Kaksi viimeistä jaksoa onnistuvat kuitenkin olemaan jo viihdyttäviä ja jättävät yksittäisinä jaksoina enemmän hyvää kuin pahaa makua suuhun ja pari juonen käännettä jättävät odottamaan kolmannen tuotantokauden alkua yllättävän positiivisin fiiliksin.

Paras jakso: 2x12 Better Angels

The Walking Deadin toista tuotantokautta vaivasi ensimmäisen kauden tavoin epätasaisuus. Parhaimmillaan sarja on hyvää viihdettä, mutta mukaan mahtuu liikaa tapahtumaköyhiä jaksoja ja laimeita hahmoja.

28/50

Hell on Wheels 1. Tuotantokausi

American Movie Classic jatkaa HBO:n, FX:n ja Showtimen kiusaamista kaapelidraamojen kentällä ja katsojat kiittävät kun laadukas televisiotarjonta vain laajenee. Kaapelikanavan aiempien hittien The Walking Deadin, Mad Menin ja Breaking Badin aloittaman jonon jatkoksi pukattiin viimesyksynä ilmoille länkkärisarja Hell on Wheels.


Eletään Yhdysvaltojen verisen sisällissodan jälkimainingeissa. Ainut keino horisontaalisesti kahtia revityn yhteiskunnan parsimiseksi, on yhdistää itä ja länsi. Kunnianhimoinen hanke rakentaa rautatie itärannikolta mantereen länsirannalle tuo yhteen mm. säälimättömän bisnesmiehen, kostoa janoavan entisen konfederaattisoturin, juuri orjuudesta vapautetun opportunistin ja intiaanien toimesta ennenaikaisia leskivuosia viettävän Lontoolaisen hienostorouvan. Rautatien rakentaminen on likaista hommaa, eikä kädet pysy puhtaana työnjohtajillakaan, kun luovitaan läpi Intiaanien pyhien maiden ja petollisten rahoittajien viidakon.

Hell on Wheels on laadukkaasti toteutettu draamasarja. Visuaalinen ilme on mukavan kurainen ja musiikkivalinnat ovat kautta linjan olleet erinomaisia. Muutama näyttelijävalinta vaikutti aluksi hieman tökkivältä, mutta jaksojen edetessä roolit rupesivat istumaan paremmin ja paremmin. Hahmopuolellakin löytyy monenlaista, mutta ehdottomasti valovoimaisimmaksi nousi Christopher Heyerdalin "Swede" joka varasti kohtauksen kuin kohtauksen. Suurin ongelma löytyy ehkä sarjan keskeisimmästä hahmosta Cullen Bohannanista, josta ei vielä ainakaan ensimmäisellä tuotantokaudella löytynyt paljon kaivattua syvyyttä. Positiivista kuitenkin, ettei lähdetty tekemään mitään liian sankarimaista ja puhtoista päähahmoa. Pitkällä tähtäimellä voi hidas hahmonkehittäminen osoittautua myös hyväksi ratkaisuksi.

Välillä sarja sortuu liialliseen räjähtelyyn. Tuntuu että sarja ei luota tarpeeksi dialogin ja hahmojensa voimaan ja katsoja yritetään kosiskella mukaan ylimääräisen tuntuisilla tappelu- ja ammuskelukohtauksilla. Sarjaa ei voi olla vertaamatta samankaltaisessa miljöössä pyörineeseen erinomaiseen Deadwoodiin, jossa realismiavenyttävää toimintaa ei nähty laisinkaan. Deadwoodin mantteli on kuitenkin valtava, eikä minkään sarjan voi odottaa ensimmäisellä tuotantokaudella nostavan sitä kunnialla harteilleen. Miljöö ja tyyli kuitenkin tuo sarjan katsojalle välittömästi mielikuvan hieman laimennetusta Deadwoodista.

Paras jakso: 1x07 Revelations

Hell on Wheels on hyvää länkkäriajankuvausta sopivan rosoisilla hahmoilla ja tarinalla. Sarjojen terävimpää kärkeä ensimmäinen tuotantokausi ei vielä hätyyttele, mutta lyö perustan sarjalle, josta on vielä mahdollisuus kehittyä jotain muistamisen arvoista.

34/50

Breaking Bad 3. Tuotantokausi

Metamfetamiinin kokkailulla laskujaan maksamaan ruvennut Albuquerquelainen kemianopettaja ja perheenisä Walter White (Bryan Cranston) on ehtinyt seikkailla AMC:n huippuarvostetussa sarjassa jo neljän tuotantokauden verran. Tällä kertaa tarkasteluvuorossa on 2010 vuoden keväällä esitetty kolmas tuotantokausi, joka sisältää kolmetoista viidenkymmenen minuutin jaksoa.

"I love the lab, because it's all still magic. You know... chemistry."

Sarjan perusdynamiikkaa on hieman muutettu aiemmilta kausilta, mutta draama ei silti lopu. Walter joutuu tekemään yhä entistä enemmän töitä yrittäessään pitää romahtamisen partaalla olevan avioliittonsa kasassa. Bisnekset näyttävät valoisampaa puoltaan, kun Walterin kokkailupartneri Pinkman yrittää pysyä kuivilla omien keitostensa maisteluista ja huumekunkku Gus tarjoaa rahakasta ja helpolta kuulostavaa diiliä. Mikään ei kuitenkaan ole koskaan liian simppeliä Walterille. Omien demoniensa kanssa painiskeleva DEA:lle työskentelevä lankomies Hank on tutkimuksissaan Walteria vain pari askelta jäljessä ja pari meksikolaisen kartellin pahamaineista palkkatappajaa ylittävät rajan ja suuntaavat kohti Albuquerqueta.

Bryan Cranston jatkaa edelleen vakuuttavalla linjalla pääosassa, mutta ehkä hänenkin ylitseen nousee  toista pääosaa näyttelevä selvästi liian pienelle arvostukselle jäänyt Aaron Paul, joka varsinkin tässä kolmannella tuotantokaudella on päässyt esittämään todellista osaamistaan. Sarjan visuaalinen ilme on pysynyt samana tuttuna edellisiltä kausilta. Realistisen ankeahko värimaailma ja välillä hieman ylimääräisiltä tuntuvat viipyilevät elokuvamaiset välikuvat ovat yhä Breaking Badin tavaramerkkinä.

Tarina etenee jälleen varsin vaihtelevalla nopeudella ja kun kuvauskin on hidastempoista, sarja hyvistä hetkistään huolimatta ajoittain menettää otteensa. Tunnelmaltaan onnistuneimpiin jaksoihin kuuluu kauden seitsemäs jakso One Minute, jonka viimeiset hetket on rakennettu mestarillisesti. Kauden loppupuolelle sijoitettu itsetarkoituksellisen tuntuinen pulloepisodi Fly taas muutamasta mainiosta kohtauksesta huolimatta tuntuu rikkovan tarinan rytmiä. Joskus hahmoja kehittävä jakso keskellä vauhdikasta pääjuonenkuljetusta on onnistunut veto, mutta Fly ei kerro katsojalle hahmoista mitään uutta ja jää näin ollen heikommaksi kuin edelliskauden vastaavanlainen jumitusjakso 4 Days Out. Kauden lopetus on kuitenkin onnistunut, jättäen katsojan tyytyväiseksi ja innokkaana odottamaan seuraavaa kautta.

Paras jakso: 3x07 One Minute

Breaking Bad on laadukkaasti tuotettua draamaa, joka vioistaan huolimatta on miellyttävää seurattavaa, jos ei vieroksu hidastempoista kerrontaa. Kolmas tuotantokausi on sarjan tähänastisista paras ja varsinkin kauden viimeiset kaksi jaksoa ovat sarjaa parhaimmillaan.

34/50

Mad Men 2. tuotantokausi

Tupakkaa, viskiä, rasismia, homofobiaa, sovinismiä.

Mad Menin toinen tuotantokausi jatkaa parivuotta senjälkeen mihin ensimmäinen tuotantokausi päättyi. Ensimmäisen lailla toinen tuotantokausi sisältää kolmetoista noin viisikymmentäminuuttista jaksoa. Vaalit on unohdettu ja Sterling Cooper on uusien asiakkaiden jahdissa. Toimistolla ei asiat ole juurikaan muuttuneet, viski ja tupakka maittaa ja tummaihoiset pääsevät talossa korkealle vain hissipojan asemassa. Duck Phillips on saanut jalan oven väliin Sterling Cooperin sikariportaassa, ja hänellä menee sukset ristiin Don Draperin kanssa.

Toisella tuotantokaudella Mad Men zoomaa taaksepäin ja tilaa annetaan myös sivuhahmoille. Kerronnan fokus ei ole enää niin tiukasti Draperin ympärillä, ja se on positiivinen ja kovasti sarjaan kaipaamani muutos. Jo ensimmäisellä kaudella Mad Men osoitti miten hienovaraisesti se osaa kuvata hahmojaan ja toisella tuotantokaudella homma hoidetaan vielä tuplasti paremmin. Muiden päähahmojen kuten Peggy Olsen, Roger Sterling ja Harry Crane saadessa syvyyttä ja ansaitsemaansa ruutuaikaa, hahmot tulevat tutummaksi ja kohtaukset tuntuvat merkittävemmiltä. Valitettavasti mukaan mahtui jo todella irrallisen oloisia sivujuonia mm. Peggyn ja Draperin vaimon tarinoissa.

Ajankuvaus, visuaalisuus ja äänimaailma on edelleen huippuluokkaa, elokuvan tasoa. Sarjan luoja Matthew Weiner tunnetaan pikkutarkkana kontrollifriikkinä ja Mad Meniä katsoessa se on helppo uskoa. Jokainen yksityiskohta vaikuttaa tarkkaan harkitulta, ja 60-luvun toimintamalleista ja tyyleistä ei poiketa. Draperin perhe karistelee roskat luontoon piknikin päätteeksi ja ruutu tulvii tyylikkäitä kyseisen aikakauden tuotteita. Negatiivisena puolena on mainittava, että sarja tuntuu ajoittain vain todella tarkalta ajankuvaukselta ja pastissilta. Riskejä ei juurikaan ole otettu, ja sarjan jaksot ovat hyvinkin tasapaksuja. Mitään ennennäkemätöntä Mad Men ei varsinaisesti tarjoa toisellakaan tuotantokaudella.

Mad Menin toinen tuotantokausi on yhtä laadukkaasti tuotettu kuin ensimmäinenkin. Draamallisesti sarja on kehittynyt parempaan suuntaan, mutta potentiaalia on vieläkin parempaan.

40/50

The Walking Dead 1. tuotantokausi

Boom headshot!

Paljon etukäteen kohkattu Frank Darabontin luoma AMC:n uutuussarja The Walking Dead toi kuluvana syksynä zombit telkkariin kuusi jaksoa kestäneen ensimmäisen tuotantokauden merkeissä. Sarja sai heti alkuunsa roppakaupalla varauksettomia kehuja, itse en kuitenkaan tuohon porukkaan kuulu, vaikka yli tunnin mittaisesta pilottijaksosta tykkäsinkin. Nimittäin vahvasta alusta huolimatta, sarja valui keskinkertaiseksi kohti loppukautta.

The Walking Dead alkaa kun sheriffi Rick Grimes (Andrew Lincoln) herää  sairaalasta, jonne on päätynyt haavoiduttuaan ampumavälikohtauksessa. Grimesin hämmästykseksi sairaala on tyhjillään ja pian hän huomaakin olevansa keskellä zombiapocalypsea. Sarjassa on lukuisia yhtymäkohtia BBC:n hiljattain uudelleenfilmatisoiman Survivorsin kanssa ja jos tästä tykkäsi eikä pelkästään zombien takia, suosittelen tutustumaan kyseiseen brittisarjaan.

Kaapelikanava AMC:n amerikkalaisittain löyhä sensuuri takaa tinkimättömän vision ja The Walking Dead ei juurikaan väkivallassa säästele. Zombit on pysäytettävissä vain tuhoamalla kohteen aivot, ja niitä aivojahan sitten muussataan keinolla millä hyvänsä. Sarja alkaakin sopivan brutaalisti kohtauksella jossa päähenkilö ampuu päähän zombiksi muuttunutta lasta. The Walking Dead onkin yleisilmeeltään aika synkkä ja sarja ottaa itsensä yllättävänkin vakavasti. Avausjaksossa meininki toimi parhaiten. Kohtaus jossa Grimes hiippailee hämärässä sairaalassa tulitikuilla tietään valaisten, oli yksi ensimmäisen tuotantokauden parhaista osioista. Visuaalisesti sarja on tarkoituksellisen ankea, ja kuva on vanhoille zombileffoille tribuutinomaisesti rakeista. Sarjan vahvimpia osa-alueita on hyvin hillitysti käytetty Bear McCrearyn säveltämä musiikki, joka välittää hienosti tunnelmaa autioituneessa maailmassa.

Muutamaa yksittäistä kohtausta lukuunottamatta zombijännäri ei kuitenkaan ole kovin jännäriä ja intensiivistä tunnelmaa ei saada pidettyä yllä ensimmäisen jakson jälkeen. The Walking Dead ei tunnu osaavan päättää keskittyykö se enemmän meneillään olevan maailmanmullistuksen seuraamiseen, vai keskeisessä asemassa olevien ihmisten suhteiden selvittelyyn ja sarjan hahmot eivät valitettavasti imaise mukaansa. Sarjassa vilkkuu useita päähenkilöitä, mutta kenestäkään ei tiedetä oikeastaan yhtään mitään, ja hahmot jäävät kovin pinnallisiksi. Zombien yllätyshyökkäyksen dramaattisuudestakin on suurin terä pois, kun hahmojen kuolemat eivät liikauta katsojaa suuntaan tai toiseen.

The Walking Dead on parhaimmillaan hyvä, mutta suurimman osan ajasta valitettavan keskinkertainen. Sarjassa on paljon hukattua potentiaalia, joka toivottavasti käytetään toisella tuotantokaudella tehokkaammin uuden käsikirjoittajatiimin astuessa remmiin.

 31/50

Mad Men 1. tuotantokausi

Donald Draper, International Man of Mystery

Mad Men sukeltaa 1960-luvun Madison Avenuen mainosmaailmaan keskiössään alan velho Don Draper (mainio Jon Hamm). Draper työskentelee Sterling Cooper nimisessä yritykessä ja tasapainottelee elämäänsä aikaa vievän työn ja perheen välillä. Ajankuvauksena Mad Men hipoo täydellisyyttä. Pienimpiinkin detaljeihin on kiinnitetty huomiota, ja immersio on huikea. Vaikka rasismi, sovinismi ja alituinen tupakanpolttelu vaikuttaa jopa hivenen päälleliimatulta, on helppo kuvitella, että juuri noin boheemit bisnesmiehet ovat 50 vuotta sitten käyttäytyneet. 60-luvun fiilistä luodaan visuaalisen ilmeen ja musiikin ohella hienosti mm. jatkuvilla viittauksilla ajan pop-kulttuuriin ja poliittisiin tapahtumiin. Visuaalisesti ja teknisesti sarja on upea. Myös käsikirjoitus on kohdallaan, ja hivenen teatraalinenkin dialogi tuntuu istuvan jäyhään 60-luvun tunnelmaan mainiosti.

Mad Menin tyylikkäässä alkuvideossa on käytetty 1960-luvun mainosgrafiikkaa

Sarjan ensiminuuteilta lähtien Draperin hahmosta, ja siitä miten häntä kuvataan huokuu se, että hän ei ole mitä sanoo olevansa. Kauden edetessä Draper joutuu kohtaamaan menneisyyttään ja katsojallekin alkaa pikkuhiljaa selviämään millaisesta miehestä on kyse. Päähenkilö Don Draper edustaa nykysarjoissa muodikasta moraalisesti harmaata hahmoa, jolle katsoja kuitenkin tulisi tuntea sympatiaa. Itse kuitenkin koin Draperin lähinnä luotaantyöntävänä persoonana. Draperin monimuotoisuutta hahmona ei kuitenkaan käy kiistäminen. Perheellensä selkänsä kääntäneesta ja vaimoaan ahkerasti pettävästä Donista löytyy myös pehmeämpi puoli. Don Draperin hahmon kaksijakoisuus näkyy myös siinä miten 60-luvulle tultaessa Draper tuntuu bisnesmaailmassaan ja perhearvoissaan tarttuvan menneisyyteen monin keinoin, kuitenkin ihmisten ajatusten ennakoinnissa mainonnallaan ja mm. ajalle tyypillisen rasismin yläpuolelle asettuessaan Draper on hyvinkin moderni.

"What you call love was invented by guys like me, to sell nylons. You're born alone and you die alone and this world just drops a bunch of rules on top of you to make you forget those facts. But I never forget. I'm living like there's no tomorrow, because there isn't one."

Sarjan hahmonkehitys on hyvin hienovaraista ja kuin muussakin tuotannossa, pieniin yksityiskohtiin on kiinnitetty huomiota. Hahmokaarti on mukavan monimuotoinen, mutta muut hahmot jäävät lähinnä statisteiksi Draperin viedessä suurimman huomion. Tämä onkin valitettavaa ja sarjan suurin heikkous ensimmäisellä tuotantokaudella. Sarja on parhaimmillaan juuri useiden henkilöiden keskustelukohtauksissa jossa esim. Sterling Cooperin luova osasto stormaa ideoita mainokseen. Valitettavasti sivuhahmojen vähäinen tarttumapinta syö monien kohtausten dramaattisuutta.

Mad Men on laadukas kaapelisarja, josta ei paljoa pahaa sanottavaa keksi. Täsmällistä ajankuvausta lukuunottamatta Mad Men ei kuitenkaan ole mitenkään poikkeuksellinen, ja on ollut hieman yliarvostettu mm. Emmy-gaaloissa.

35/50