The Finder

Viimevuonna Bonesin nokkamies Hart Hanson esitteli katsojille "takaoven" kautta liudan uusia hahmoja sarjan kuudennen kauden yhdeksännessätoista jaksossa. Jakso toimi samalla pilottina FOXille uudesta sarjasta The Finder. Eipä mennyt kauaakaan tuon Bones-jakson esittämisestä, kun FOX ilmoitti tilaavansa The Finderia ensimmäisen tuotantokauden verran ja minä jos kuka olin uutisesta innoissani. Hart Hanson on osoittanut taitonsa Bonesissa, joka varsinkin ensimmäisillä tuotantokausillaan oli valloittava sarja. The Finder vaikutti Bonesiakin mielenkiintoisemmalta konseptilta. Riemu jäi kuitenkin valitettavan lyhytaikaiseksi, kun sarjan vasta päästessä kunnolla käyntiin, FOX lopetti tuotannon ensimmäisen vuoden jälkeen. Sarjan persoonallinen tyyli kuitenkin ehti saavuttaa oman fanijoukkonsa lyhyen olemassaolonsa aikana.

Sen lisäksi, että The Finder on Bonesin spin-off, se perustuu Richard Greenerin "The Locator" kirjoihin. En ole kyseiseen kirjasarjaan tutustunut, joten en osaa arvioida kuinka paljon alkuperäismateriaalista on poikettu. Sarjan päähenkilönä on armeijan hommista eläköitynyt majuri Walter Sherman (Geoff Stults). Ennen sarjan alkua Walter on sotahommissa loukannut itsensä tienvarsipommiin. Onnettomuudessa saatujen aivovaurioiden myötä Walterin luonne tuntuu muuttuneen täysin, huumorintajuttomasta majurista muuttui kertarysäyksellä pakkomielteiden ja vainoharhaisten salaliittoteorioiden riivaama boheemikko. Onnettomuuden myötä hän huomaa kuitenkin saaneensa myös asioiden löytämisen lahjan. Walterin eriskummallinen lähestymistapa asioihin tuottaa yllättäviä tuloksia: oli kyse sitten henkilöstä, metsään ammutusta luodista tai kauan sitten kadonneesta ruokareseptistä, mikään ei pysy piilossa Walter Shermanilta. Walterin maine 'löytäjänä' leviää nopeasti ja pian hänen luokseen tulvii ihmisiä ympäri Yhdysvaltoja, jotka kaikki ovat menettäneet ja hukanneet jotain. Walter ottaa mielellään haasteita vastaan, apunaan hänen epätodennäköisen ystävärinkinsä, johon kuuluu U.S Marshal Isabel (Mercedes Masohn), juristigorilla Leo Knox (Michael Clarke Duncan) ja tämän huostassa oleva rikollisuuteen taipuvainen romanityttö Willa (Maddie Hasson).

"The trouble is, usually I find more than what people want."

The Finder jatkaa nykysarjojen jo kohta puuduttavalta tuntuvaa muotisuuntausta, jossa perinteisellä idealla kulkevan ongelmanratkontasarjan muottia rikastetaan eksentrisellä päähenkilöllä. Walter Sherman onnistuu kuitenkin olemaan todella mielenkiintoinen hahmo, eikä sarja omista hänelle kaikkea ruutuaikaa vaan tilaa jää muillekin hahmoille. Tämä osoittautuukin ehkä The Finderin suurimmaksi heikkoudeksi. Siinä missä Walter ja jossain määrin myös Leo ovat todella kiinnostavia hahmoja, sarjan naishahmot jäävät valitettavan laimeiksi ja jaksoihin heille kirjoitetut sivujuonet eivät yleensä juurikaan kiehdo. Hahmot on kuitenkin huono valituksen aihe, koska Geoff Stultsin toikkarointia Walter Shermanina katsoisi mielellään vaikka väliajat olisi täytetty maalin kuivumisella. Kyseessä on ehdottomasti yksi herkullisimmista hahmoista televisiossa viimeaikoina.

Mukavasti poikkeava idea, rento tunnelma, sekä pienet veikeät yksityiskohdat erottavat The Finderin positiivisella tavalla perinteisistä sarjoista, jossa jokaisessa jaksossa päähenkilö ratkaisee uuden ongelman. Sarjan huumori on useimmiten erittäin toimivaa, onkin harmi että sitä tunnutaan säästelevän kun tyyliin tuntuisi sopivan laittaa vielä enemmän kieltä poskelle. Sarjan backdoor pilot-jakso toimi tällä saralla erinomaisesti, mutta valitettavasti sarjan pilottijakson potentiaalia ei onnistuttu täysin lunastamaan kaikissa sarjan jaksoissa. Onneksi kuitenkin pilottijaksossa ihastuttaneista elementeistä tärkein, sarjan omintakeinen rento tunnelma on onnistuttu säilyttämään. Se tekee The Finderista mukavaa katseltavaa silloinkin, kun viikon jaksojuoni sortuu kaavamaisuuteen. Osa jaksoista ei ole juonellisesti kummoisia, mutta joukkoon mahtuu muutama todellinen onnistuminenkin. Pääjuoni ei kunnolla ehtinyt edes käynnistymään, mutta siitä on syyttäminen pelkästään FOXia, joka katkaisi tämänkin sarjan lennon ennenaikaisesti.

Paras jakso: 1x01 An Orphan Walks Into a Bar

The Finder on heikkouksistaan huolimatta tunnelmaltaan piristävän erilainen sarja, jonka kaltaisia televisioon kaivataan ehdottomasti lisää.

32/50

Freaks and Geeks

Nostalgiakorneri tekee pitkästä aikaa paluun ja tälläkertaa syynättävänä 90-luvun loppupuolella esitetty Paul Feig/Judd Apatown kynäilemä ja tuottama high school-draamakomedia Freaks and Geeks. Monien muidenkin laadukkaiden sarjojen kirousta seuraten, Freaks and Geeksiä ei sen ilmestyessä osattu arvostaa ja heikoista katsojaluvuista johtuen sarja jäi yhden tuotantokauden mittaiseksi, ei kuitenkaan ennenkuin ehti nappaamaan yhden Primetime Emmyn. Myöhemmin kulttimaineeseen noussut sarja on kuitenkin saanut enemmän ansaitsemaansa huomiota ja niittänyt huomattavan määrän kehuja.

Freaks...

Freaks and Geeks-nimen mukaisesti sarjan keskiössä on William McKinley High Schoolin kaksi varsin erilaista nuorisoalakulttuuria edustavaa jengiä: friikit ja nörtit. Friikeillä ja nörteillä ei keskenään yhteistä ole muuta kuin se, että vielä toisiaankin vähemmän he pitävät koulun suosituista oppilaista. Altavastaajia on aina mielenkiintoista seurata, varsinkin kun tässä sarjassa kliseisestä ihmisjaottelusta huolimatta, kukaan ei nouse ryysyistä rikkauksiin nuorisoelokuvista tuttuun puuduttavaan tapaan. Nörtti ei saa unelmiensa naista riisuttuaan silmälasit ja vanhempiensa päähänpotkima häirikkö ei tee täyskäännöstä muuttuen kymppioppilaaksi. Vaikka Freaks and Geeks sijoittuu 80-luvulle, kamppailevat sen kuvaamat high school-nuoret vielä nykypäivän oppilaillekin tuttujen asioiden parissa. Jotkut teemat vain yksinkertaisesti ovat ajattomia ja Freaks and Geeks toimii sillä saralla erinomaisesti. Vielä yli kymmenen vuotta sarjan julkaisustakaan ei tunnu siltä että aika olisi ajanut sarjasta ohi. Sarjan arkipäiväiset tilanteet ovat sellaisia, joihin varmasti itse kukin voi samaistua ja juuri tästä syystä sarja tuntuu erittäin kotoiselta seurattavalta.

... and geeks.

Nostalgiakiikareilla sarjasta erittäin mielenkiintoista seurattavaa tekee se, että se vilisee aikuisena sittemmin tähteyteen nousseita näyttelijöitä teineinä. Sarjan pääosista löytyy mm. John Francis Daley (Bones, Waiting...), Linda Cardellini (ER), Seth Rogen (Green Hornet, Knocked Up, Superbad), James Franco (Pineapple Express, 127 Hours), Busy Philipps (Terminator: SCC, Cougar Town), Jason Segel (How I Met Your Mother, Forgetting Sarah Marshall) sekä Martin Starr (Adventureland, Knocked Up). Löytyypä sarjasta pienissä sivuosissa myös Ben Stiller sekä Ben Foster. Freaks and Geeksin näyttelijäkaartissa hyvää on myös se, että high school nuoriksi ei ole periamerikkalaiseen tyyliin laitettu kolmekymppisiä näyttelijöitä.

Paras jakso: 1x17 The Little Things

Freaks and Geeks on erinomainen kuvaus valtavirrasta poikkeavien nuorten kouluarjesta. Sarja ei mitään syvällistä tarjoa, mutta siitä huolimatta ja osittain siitä syystä Freaks and Geeks on mukavan kevyttä ja viihdyttävää seurattavaa.

35/50

Game of Thrones 2. Tuotantokausi

Game of Thrones on tällähetkellä television kiistatta isoin sarja. Kolmessa maassa yhtäaikaisesti pyörivä kunnioitusta herättävä tuotantokoneisto taikoo ruudulle televisiosarjahistorian todennäköisesti laajinta maailmaa ja DVD-myynti, nettilataukset ja katsojaluvut rikkovat ennätyksiä. Keväällä 2012 sarjasta esitettiin tälläkertaaa tarkastelun alla oleva toinen tuotantokausi, jossa ensimmäisen tavoin on kymmenen tunnin mittaista jaksoa. Loppuosa tekstistä saattaa sisältää pieniä juonipaljastuksia.

Ensimmäisen tuotantokauden tapahtumien seurauksena valtakunta on jakautunut useampaan osaa. Westerosin kuningas Robertilta vallan epäselvissä olosuhteissa perineen Joffreyn sadistinen luonne ja tätä kohtaan esitetyt äpäräsyytteet herättävät epäluottamusta ja lisää kuningasehdokkaita pompsahtaa lähes jokaisesta provinssista. Robertin veli Stannis lännestä kokee vallan kuuluvan hänelle, heidän nuorempi veli Renly etelästä haluaa kuninkaaksi koska kokee olevansa karismaattisempi, Robb pohjoisesta janoaa kostoa isänsä puolesta ja aiemminkin kapinaherkäksi osoittautunut Iron Islandsin hallitsija Balon Greyjoy näkee tilaisuutensa koittaneen sisällissodan vallitessa. Samalla eristyksessä kaukana Westerosin kahinoista Jon jatkaa tutkimusmatkaansa pohjoiseen ja kaukana idässä Daenerys yrittää koota joukkojaan kasaan.

Hahmogalleria on valtaisa ja toisen kauden päätteeksi sarjassa onkin jo listausten mukaan peräti 25 päähenkilöä. Johdonmukaisesti suunnitellun pohjamateriaalin ansiosta hahmot pysyvät kuitenkin kiinnostavina ja tarkkaavainen katsoja ei missään vaiheessa mene sekaisin. Sarjan valtava hahmomäärä on sarjan suurimman vahvuuden ohella kuitenkin myös sen suurin heikkous. Juonen eteneminen on ajoittain rikkonaista, kun jaksoissa yritetään seurata kahdeksaakin juonta yhtäaikaisesti, eikä silti kaikkia henkilöhahmoja saada mahdutettua kaikkiin jaksoihin. Juoni ei toisella tuotantokaudella myöskään edennyt ehkä aivan yhtä selkeätä kaarta kuin ensimmäisellä tuotantokaudella ja vapauksia lähdemateriaaliin nähdenkin otettiin varsin runsaasti. Osa muutoksista oli miellyttäviä, osa taas tuntui hieman turhalta ja aiheutti ihmetystä. Valtavasta hahmomäärästä johtuen Game of Thrones joutuu alati pomppimaan maantieteellisesti toisistaan eristyksissä olevien sivujuonten välillä, hoitaen sen kuitenkin useimmiten yllättävänkin sulavasti. Osa juonista tuntuu silti irrallisilta, kun niiden merkitys pääjuonelle ei selviä vielä toisellakaan tuotantokaudella. Toisaalta niin kauan kun dialogin taso pysyy niin erinomaisena kuin se on tähän asti ollut, Game of Thronesin taipumus olla palkitsematta katsojaa perinteisten kaavojen mukaan ja sortumatta tarinankerronnallisiin kliseisiin on myös erittäin piristävää ja erilaista.

Yksi Game of Thronesin vahvuuksista on edelleen sen näyttävä ulkokuori: efektit, maisemat, puvustus, lavastus ja cinematografia ovat kaikki silmiä hivelevän kaunista katsottavaa. Sarja ei silti missään vaiheessa tunnu sisällöttömältä patsastelulta, vaan dialogi ja näyttelijät pääsevät useimmiten sarjan ulkoasun tasolle. Toisella tuotantokaudella konkarit Peter Dinklage ja Conleth Hill jatkoivat ykköskaudelta tuttua erinomaista työtä ja nuoremmista nimistä varsinkin Maisie Williams ja Alfie Allen nousivat tänä vuonna huikealle tasolle.

Toisesta tuotantokaudesta puhuttaessa on ehdottomasti nostettava esille kauden loppupuolella esitetty yhdeksäs jakso "Blackwater". Toisen tuotantokauden jännite huipentui tähän tunnelmaltaan erittäin intensiiviseen jaksoon, joka sarjan tyylille poikkeuksellisesti sijoittui vain yhden kaupungin tapahtumiin. Jättimäinen budjettibonus jaksoa varten, sarjan perustana toimineiden kirjojen kirjoittaneen George R.R. Martinin jaksokäsikirjoitus sekä ohjaajalegenda Neil Marshallin vierailu riittivät varmistamaan sen, että taistelukohtauksien vähyydestä ja pienuudesta valittaneet fanit saatiin hiljaiseksi, ainakin hetkeksi. Blackwateria seurannut kauden finaalijakso keskittyikin lähinnä seuraavan kauden pohjustamiseen ja onnistuikin siinä niin erinomaisesti, että uskon sarjan vain kasvattavan katsojalukuja seuraavalle tuotantokaudelleen.

Paras jakso: 2x09 "Blackwater"

Game of Thrones jatkoi toisella tuotantokaudellaan tuttua laadukasta linjaansa, joskaan missään vaiheessa aivan ensimmäisen vuoden tasolleen pääsemättä. Ei ole kuitenkaan kaukaa haettua väittää GoTia tämän hetken vaikutusvaltaisimmaksi sarjaksi, joka on ehdotonta pakkokatsottavaa kaikille, jotka pitävät televisiota kiinnostavana taidemuotona.

42/50

The League 2. Tuotantokausi

Tämän kirjoittaminen onkin lykkääntynyt luvattoman pitkään. Kolmetoista jaksoa sisältävä toinen tuotantokausi The Leagueta esitettiin jo syksyllä 2010. Viiden fyysisesti aikuisen, mutta henkisesti lapsen tasolla olevan miehen fantasiafutisinnostuksesta kertova FX:n The League on viimeisen parin vuoden ajan ollut yksi ehdottomia suosikkejani komediasarjoista. Rajattomalla intohimolla penkkiurheiluun suhtautuvat ja alituiseen toinen toistaan elaborantimpia kepposia toisilleen virittävät mieslapset ovat ärsyttävyydessään yllättävän samaistuttavia, inhimillisiä ja ennenkaikkia viihdyttäviä hahmoja.

The Leaguen toinen kausi toimii jotakuinkin samoilla mausteilla kuin ensimmäinenkin kausi. Vanhat kumppanit Taco (Jon Lajoie), Kevin (Stephen Rannazzisi), Pete (Mark Duplass), Ruxin (Nick Kroll), Jenny (Katie Aselton) ja Andre (Paul Scheer) yrittävät yhä nöyryyttää toisiaan sekä verbaalisissa mittelöissä, että virtuaalisella futiskentällä. Ensimmäisellä tuotantokaudella naljailun kohteeksi lähes poikkeuksetta päätyi surkean tyylitajun omaava Andre, jonka vaatekaapista löytyy jälleen jaksosta toiseen mitä käsittämättömämpiä hirvityksiä. Toisella kaudella Andre saa kuitenkin välillä hengähtää, kun remmiin astuu Ruxinin uskomattoman ärsyttävä lankomies Rafi "Bro lo el cuñado" (Jason Mantzoukas), joka saa välittömästi koko jengin vihat päälleen. Mauttomuuksia sarjatulella laukova Rafi osoittautuukin kaikessa yököttävyydessään huippuhauskaksi hahmoksi ja yhdeksi kakkoskauden kirkkaimmista valopilkuista.

"Consept of extinguishing a human life really gets me aroused. It's called the murder boner."

Toinen tuotantokausi nostaa tasoa jo mainiosta ensimmäisestä tuotantokaudesta erinomaiseksi. The League on löytänyt oman tyylinsä tasapainotellen realistiselta kuulostavan dialogin ja överiksi eskaloituvien jaksojuonien välillä. Vaikka kaverukset joutuvat harva se jakso mitä epäuskottavimpiin tilanteisiin tehdessään kaikkensa fantasialiigajoukkueidensa eteen, päällepuhumiseen ja epäsoveliaisiin kuittailuihin perustuva vuoropuhelu tekee tilanteista niin kotoisan tuntuisia. Katsojan on helppo samaistua hahmoihin, kun mieleen tulee oman työpaikan kahvihuoneessa käydyt päänaukomisfestivaalit. Visuaalisesti sarja ei ihmeitä tarjoa, mutta se ei jää juurikaan nyppimään, koska naurun kyynelien täyttämillä silmillä ei kuitenkaan näe mitään.

Paras jakso: 2x07 Expert Witness

The Leaguen toinen tuotantokausi on yksi parhaita yksittäisiä komediasarjojen tuotantokausia mitä olen nähnyt. Mikäli sarjan persoonallinen tyyli ja usein varsin sopimaton huumori ei häiritse, tästä ei komedia juurikaan parane.

44/50

The Walking Dead 2. Tuotantokausi

Ensimmäisellä tuotantokaudella vaihtelevasta tasosta kärsinyt The Walking Dead yritti aloittaa toisen tuotantokauden puhtaalta pöydältä nokkamies Frank Darabontin annettua tauon aikana kenkää koko käsikirjoitustiimille. Hommaa ei kuitenkaan jostain syystä saatu toimimaan ja lopulta tuottajat ilmoittivat Frank Darabontinkin lopettavan sarjan parissa työskentelyn. Epävarmuus ja sekoilu kulissien takana näkyi kakkosvuonna myös sarjan tasossa negatiivisella tavalla. Sarjakuva/kirja-adaptaatioilla on aina kaksi yleisöä miellytettävänään: lähdemateriaaliin tutustuneet ja sarjaa tyhjältä pöydältä seuraamaan alkaneet katsojat. The Walking Deadin toinen tuotantokausi ei tuntunut onnistuvan saavuttamaan kumpaakaan kohderyhmäänsä. Itse en ole The Walking Dead-sarjakuviin tutustunut, mutta kuulopuheen mukaan lähdemateriaalista on poikettu aika runsaasti, mikä on kaihertanut sarjakuvien hardcorefanien mieltä.

Juonellisesti toinen kausi jatkaa suoraan siitä mihin edellinen jäi. Sekalainen porukka zombi-invaasiosta selviytyneitä jatkaa matkaansa tienpäällä etsien seuraavaa turvasatamaa. Kuka porukkaa johtaa? Mitkä lait pätevät maailmanjärjestyksen mullistuttua? Yritetäänkö rakentaa jotain yhteistä, vai huolehtiiko jokainen itsestään? Näitä ykköskaudelta tuttuja teemoja pyöritellään myös toisella tuotantokaudella. Mielenkiintoisesta premissistä huolimatta The Walking Dead ei onnistu pitämään otteessaan, kun juoni ei tunnu kauden puoleen väliin mennessä edenneen laisinkaan. Hitaasti kulkeva juoni ei haittaisi, jollei sarjan suurimmat puutteet olisi draama- ja hahmo-osastolla.

Hahmot pysyvät tuskastuttavan samanlaisina ja yksiulotteisina läpi koko kauden. Näyttelijät tekevät siedettävää työtä, mutta hahmojen kohtalo ei missään vaiheessa rupea toden teolla kiinnostamaan. Draamakohtauksissa ei joko ole minkäänlaista tunnelatausta, tai vaihtoehtoisesti lipsahdetaan melodramaatiikan puolelle. Shanen ja Rickin välinen alfaurosmittelö jatkuu jaksosta toiseen, eikä kumpikaan tunnu kehittyvän hahmona kaikesta kokemastaan huolimatta. Kauden aivan viimeisissä jaksoissa saadaan aikaan pientä muutosta ryhmän dynamiikassa, mutta toisen kauden viihdyttävyyden kannalta muutos tulee liian myöhään. Muiltakin osa-alueilta kauden yleinen taso parani loppua kohden, mutta se ei onnistu nostamaan väsynyttä alkukautta suosta. Kaksi viimeistä jaksoa onnistuvat kuitenkin olemaan jo viihdyttäviä ja jättävät yksittäisinä jaksoina enemmän hyvää kuin pahaa makua suuhun ja pari juonen käännettä jättävät odottamaan kolmannen tuotantokauden alkua yllättävän positiivisin fiiliksin.

Paras jakso: 2x12 Better Angels

The Walking Deadin toista tuotantokautta vaivasi ensimmäisen kauden tavoin epätasaisuus. Parhaimmillaan sarja on hyvää viihdettä, mutta mukaan mahtuu liikaa tapahtumaköyhiä jaksoja ja laimeita hahmoja.

28/50

Justified 3. Tuotantokausi

 

"Hell is empty, and all the devils are here."

 

Kentuckyyn sijoittuva leppoisaa maalaistunnelmaa, bourbonia kittaavia punaniskoja ja nokkelaa mutta realistista dialogia tihkuva Justified päätti kolmannen tuotantokautensa viimeyönä jaksolla Slaughterhouse. Kolmas tuotantokausi sisältää kahden edellisen tavoin kolmetoista jaksoa. Kentucky on miljöönä mukavan poikkeava verrattuna useimpiin jenkkisarjoihin ja se on erinomaisen dialogin ohella ollut yksi niistä tekijöistä joka on nostanut Justifiedin omien suosikkisarjojeni joukkoon. Justifiedin taso ei kolmoskaudella edellisiin vuosiin verrattuna lainkaan laskenut, vaan sarja tuntuu vain parantavan vauhtiaan kausi kaudelta. Hahmot eivät enää tarvitse esittelyä, joten alkupään jaksoissa ei aiempien kausien tavoin ole juurikaan tyhjäkäyntiä, vaan juoni rykäistään kunnolla käyntiin jo kauden avausjaksossa. Pääjuoni etenee vauhdikkaasti ja jaksojuonetkin onnistuvat yllättämään positiivisesti.

Bennetin klaani on kukistettu, mutta pääosan Timothy Olyphantin esittämän U.S. Marshal Raylan Givensin harteille on jälleen lyöty valtava Kentuckylainen lantakasa. Tyttöystävän raskaus ei ainakaan madalla stressikertoimia kun lainvalvojan työkin painaa päälle. Niin Bennetin matriarkka Magsin jälkeen jättämä setelivuori kuin Harlanin huumekaupan herruuskin kiinnostaa useampaakin osapuolta. Äitinsä perintörahojen perässä riehuva Dickie Bennett (Jeremy Davies) aiheuttaa ongelmia, Harlanin afrikanamerikkalaisten rikosklaania pyörittävä Ellston Limehouse (Mykelti Williamson) nostaa päätään ja metkut on mielessä myös vanhan tutun Boyd Crowderin (Walton Goggins) poppoolla. Hommia entisestään hankaloittamaan saapuu vielä Detroitin mafian leivissä oleva maaniselta vaikuttava "carpet bagger" Robert Quarles (Neal Mcdonough). Juoni tihenee loppua kohden ja vaikka kauden päätösjakso ei ihan kahden edellisvuoden tasolle ylläkään, se solmii juonikuviot mukavasti kasaan jättäen katsojan silti janoamaan seuraavaa tuotantokautta.

 "I have the resources and the infrastructure to turn your shitty little project into a money making machine. Gimme an amen... Gimme a god damn amen!"

Sarjan luoja Graham Yost on aiemmilla kausilla täyttänyt sivuosia useilla Deadwoodnäyttelijöillä ja tämän kauden teemana tuntui olevan Band of Brothers. Asiasta ei ole valittamista, sillä sarjan roolitus on jälleen huippuluokkaa. Sarjan mainiosta näyttelijäkaartista löytyi kolmannella tuotantokaudella useampiakin kohtaustenvarastajia. Antagonisteja näyttelevistä Jeremy Davies ja Walton Goggins jatkoivat edellisten kausien tapaan mainiota työtä ja kauden uusi lisäys Neal McDonough oli parhaimmillaan huikeassa vedossa. Toisen tuotantokauden lopetuksen jälkeen tuntui mahdottomalta, että Emmy-voittaja Margo Martindalen jättämiä saappaita Raylan Givensin vastustajana pystyisi kukaan täyttämään, mutta Neal McDonoughin Robert Quarles yllättää epäilijät iloisesti, mutta samalla karmivasti.

Paras jakso: 3x01 The Gunfighter

Justifiedin kolmas tuotantokausi jatkaa sarjan kulkua laadukkaana draamana. Erinomaista dialogia ja toinen toistaan mainiompia näyttelijäsuorituksia täynnä oleva sarjaa suosittelee mielellään kaikille laadukkaan television ystäville.

44/50

Sherlock 2. Tuotantokausi

"I may be on the side of the angels, but don't think for one second that I am one of them"

BBC:n erinomainen Sherlock-adaptaatio palasi alkuvuodesta kolmijaksoisen toisen tuotantokauden voimin oltuaan pitkällä tauolla Martin Freemanin pyöriessä Hobitti-elokuvan kuvauksissa. Ensimmäisen tuotantokauden tavoin britit osoittavat jälleen, että jaksojen vähyys on suoraan verrannollinen laatuun. Tarina jatkuu tismalleen siitä sekunnista mihin ensimmäinen tuotantokausi loppui. Jatkaminen siitä mihin viimeksi jäätiin oli hyvä asia, vaikka on sanottava että kauden ehkä suurimmaksi heikkoudeksi jäi hieman puolivillainen tapa, miten ensimmäisen tuotantokauden päättänyt cliffhanger-tilanne selvitettiin.

Toisella tuotantokaudella syvennetään modernin Sherlockin siteitä Sir Arthur Conan Doylen alkuperäistuotantoon huomattavasti ensimmäistä enemmän. Sarjan tasoon tai tyyliin sillä ei juurikaan ole vaikutusta, mutta viittaukset tuovat varmasti kirjaintoilijoille BBC:n Sherlockiin lisää mielenkiintoista bongattavaa. Ensimmäisessä jaksossa "A Scandal in Belgravia" mukaan tuodaan kirjoista tuttu Irene Adler, jonka hahmo on muiden tapaan saanut modernin kierteen. Jaksot kaksi ja kolme "The Hounds of Baskerville" ja "The Reichenbach Fall" perustuvat juoneltaan Doylen kirjoihin, tosin varsinkin jälkimmäisessä on otettu varsin runsaasti taiteellisia vapauksia, mutta varsin onnistuneesti.

Juonen tavoin, myös tuotannollisesti toinen tuotantokausi jatkaa täsmälleen siitä mihin ensimmäinen jäi. Moderni visuaalinen ilme ja vauhdikkaasti etenevät jaksojuonet tempaisevat katsojan mukaansa yhtä tehokkaasti kuin edellinenkin kolmen jakson rypäs. Tänäkin vuonna jaksoista selvästi heikoimmaksi (muttei lainkaan huonoksi) jää keskimmäinen, mutta ensimmäisen tuotantokauden tavoin,  päätösjakso on tälläkin kertaa erinomainen. Sherlockin legendaarinen arkkivihollinen Moriarty on keittänyt pystyyn sellaiset sopat, että katsoja tuskin malttaa penkissä pysyä mysteerivyyhdin kiertyessä hiljalleen auki henkeäsalpaavassa loppuhuipennuksessa.

Paras jakso: 2x03 The Reichenbach Fall

Sherlock on huomattavan laadukkaasti tehtyä tv-viihdettä, jossa jokainen osa-alue tuntuu olevan kohdallaan. Sarja viihdyttänee sarjafanaatikkojen lisäksi myös kasuaalikatsojia, sillä jaksot toimivat hyvin myös yksittäin katsottuna.

46/50

Hell on Wheels 1. Tuotantokausi

American Movie Classic jatkaa HBO:n, FX:n ja Showtimen kiusaamista kaapelidraamojen kentällä ja katsojat kiittävät kun laadukas televisiotarjonta vain laajenee. Kaapelikanavan aiempien hittien The Walking Deadin, Mad Menin ja Breaking Badin aloittaman jonon jatkoksi pukattiin viimesyksynä ilmoille länkkärisarja Hell on Wheels.


Eletään Yhdysvaltojen verisen sisällissodan jälkimainingeissa. Ainut keino horisontaalisesti kahtia revityn yhteiskunnan parsimiseksi, on yhdistää itä ja länsi. Kunnianhimoinen hanke rakentaa rautatie itärannikolta mantereen länsirannalle tuo yhteen mm. säälimättömän bisnesmiehen, kostoa janoavan entisen konfederaattisoturin, juuri orjuudesta vapautetun opportunistin ja intiaanien toimesta ennenaikaisia leskivuosia viettävän Lontoolaisen hienostorouvan. Rautatien rakentaminen on likaista hommaa, eikä kädet pysy puhtaana työnjohtajillakaan, kun luovitaan läpi Intiaanien pyhien maiden ja petollisten rahoittajien viidakon.

Hell on Wheels on laadukkaasti toteutettu draamasarja. Visuaalinen ilme on mukavan kurainen ja musiikkivalinnat ovat kautta linjan olleet erinomaisia. Muutama näyttelijävalinta vaikutti aluksi hieman tökkivältä, mutta jaksojen edetessä roolit rupesivat istumaan paremmin ja paremmin. Hahmopuolellakin löytyy monenlaista, mutta ehdottomasti valovoimaisimmaksi nousi Christopher Heyerdalin "Swede" joka varasti kohtauksen kuin kohtauksen. Suurin ongelma löytyy ehkä sarjan keskeisimmästä hahmosta Cullen Bohannanista, josta ei vielä ainakaan ensimmäisellä tuotantokaudella löytynyt paljon kaivattua syvyyttä. Positiivista kuitenkin, ettei lähdetty tekemään mitään liian sankarimaista ja puhtoista päähahmoa. Pitkällä tähtäimellä voi hidas hahmonkehittäminen osoittautua myös hyväksi ratkaisuksi.

Välillä sarja sortuu liialliseen räjähtelyyn. Tuntuu että sarja ei luota tarpeeksi dialogin ja hahmojensa voimaan ja katsoja yritetään kosiskella mukaan ylimääräisen tuntuisilla tappelu- ja ammuskelukohtauksilla. Sarjaa ei voi olla vertaamatta samankaltaisessa miljöössä pyörineeseen erinomaiseen Deadwoodiin, jossa realismiavenyttävää toimintaa ei nähty laisinkaan. Deadwoodin mantteli on kuitenkin valtava, eikä minkään sarjan voi odottaa ensimmäisellä tuotantokaudella nostavan sitä kunnialla harteilleen. Miljöö ja tyyli kuitenkin tuo sarjan katsojalle välittömästi mielikuvan hieman laimennetusta Deadwoodista.

Paras jakso: 1x07 Revelations

Hell on Wheels on hyvää länkkäriajankuvausta sopivan rosoisilla hahmoilla ja tarinalla. Sarjojen terävimpää kärkeä ensimmäinen tuotantokausi ei vielä hätyyttele, mutta lyö perustan sarjalle, josta on vielä mahdollisuus kehittyä jotain muistamisen arvoista.

34/50

2000-luvun 7 sarjaa, mitkä kaikkien tulisi katsoa

Vol1 - Komedia
Sarjojen ollessa sopivasti joulutauolla, on aika täyttää blogia kaikilla mahdollisilla ylimääräisellä härpäkkeillä.
Seuraavassa on koottuna 2000-luvulta seitsemän komediasarjaa, joita suosittelisin kaikille, jotka haluavat pitää itsensä ajan hermolla pop-kulttuurin suhteen. Vaikka listan sarjat ovakin täysin subjektiivisesti poimittu, ne eivät suoraan ole 7 mielestäni parasta komediasarjaa, vaan suht värikäs kirjo erilaisia ja laadukkaita komediasarjoja. Kaikki tietenkin katsovat sarjoja eri silmin, mutta voin taata, että nämä seitsemän sarjaa katsomalla saa edes muutamat naurut ja vähintään aimo annoksen yleissivistystä.




Arrested Development (2003) FOX
Mitchell Hurwitz
Pääosissa: Jason Bateman, Jeffrey Tambor, Portia de Rossi, Will Arnett, Tony Hale, Alia Shawkat, Michael Cera, David Cross, Jessica Walter 

"Still, where did the lighter fluid come from?"

Arrested Development lyhyestä juoksustaan huolimatta ehti kerätä itselleen mainittavan kasan palkintoja ja  vankan faniryhmän. FOXin päätös lopettaa sarjan tuottaminen kolmeen kauteen, on yksi sarjahistorian kritisoiduimpia. Arrested Developmentin tavaramerkiksi muodostui tarttuvat hokemat ja verbaalinen kikkailu.  Sarjan vauhdikas leikkaus ja kertojaäänen avulla kerrotut metavitsit auttoivat antamaan sarjan huumorille täysin omanlaisensa sävyn. Sitcomiksi Arrested Development omasi melko laajan päänäyttelijäkaartin, joista varsinkin Will Arnett ja David Cross pääsivät revittelemään oikein kunnolla Bluthin perheen eksentrisinä tyhjäntoimittajina.





Flight of the Conchords (2007) HBO
Jemaine Clement, Brett McKenzie, James Bobin
Pääosissa: Jemaine Clement, Brett McKenzie, Rhys Darby, Kristen Schaal, Arj Barker 

 "You're so beautiful that you could be a part time model." 

Brett McKenzien ja Jemaine Clementin itseironinen musikaalikomediasarja kertoo "Uuden Seelannin neljänneksi suosituimman folk-parodia duo" Flight of the Conchordsin kivisestä taipaleesta New Yorkin musiikkibisneksessä. Stand-up ja radioshow-huumorilla kuuluisaksi noussut parivaljakko on ladannut parhaat materiaalinsa kaksituotantokautiseen sarjaan, joka näytettiin HBO:lla vuosina 2007 ja 2008. Vaivaantuneista tilanteista kuivaa huumoria tuottavaa taustanaurutonta komediaa on maustettu hauskoilla lauluilla ja tämä kombo tekee Flight of the Conchordsista täysin uniikin.



Green Wing (2004) Channel 4
Victoria Pile
Pääosissa: Tamsin Greig, Sarah Alexander, Mark Heap, Stephen Mangan, Sally Bretton, Oliver Chris, Olivia Colman, Michelle Gomez, Pippa Haywood, Katie Lyons, Lucinda Raikes, Julian Rhind-Tutt, Karl Theobald

"See you in Zurich"

Brittiläinen sairaalakomedia Green Wing pläjäyttää katsojan naamalle ison kirjon toinen toistaan reikäpäisempiä hahmoja hahmoja. Löyhillä juonilla yhteennivotut suorastaan sketsisarjamaisesti etenevät jaksot pursuavat hauskuutta aina nokkelasta mustasta huumorista suorastaan lapselliseen slapstickiin. Green Wing tarjoaa suuren henkilömääränsä ansiosta runsaasti mielenkiintoisia vuorovaikutussuhteita eri hahmojen kesken ja sarjan hauskimmat hetket seurasi kahden alfauroksen Tri. Macin ja Tri. Secretanin välisestä puolileikkimielisestä valtakamppailusta. Myös Mark Heapin esittämä älyvapaa radiologi Alan Statham jää varmasti jokaisen sarjan katsoneen mieleen ikuisiksi ajoiksi.



How I Met Your Mother (2005) CBS
Carter Bays, Craig Thomas
Pääosissa: Josh Radnor, Cobie Smulders, Neil Patrick Harris, Jason Segel, Alyson Hannigan

"It's gonna be legen... wait for it... dary!"

2000-luvun valmiiksinauretuista amerikkalaisista sitcomeista How I Met Your Mother on ehdottomasti muistettavin. Sarjan muista jenkkisitcomeista nokkelan huumorin lisäksi erottaa sen epäkronologinen kerrontatyyli. Jaksot ovat rakennettu mielenkiintoisen poikkeuksellisella tavalla komediasarjalle, mutta touhu pysyy kokoajan sopivan kevyenä, eikä katsoja joudu liikaa vaivaamaan päätään. Vahvasta päänäyttelijäpoppoosta yksi nousee ylitse muiden, Neil Patrick Harris, jonka hahmo Barney Stinson on noussut varsinaiseksi ilmiöksi ja yhdeksi televisiosarjahistorian muistetuimmista hahmoista.



It's Always Sunny in Philadelphia (2005) FX
Rob McElhenney, Charlie Day, Glenn Howerton
Pääosissa: Rob McElhenney, Charlie Day, Glenn Howerton, Kaitlin Olson, Danny DeVito

"Get a job? Why don't I strap on my job helmet and squeeze down into a job cannon and fire off into Jobland where jobs grow on little jobbies."

Sopimattomalla huumorilla varustettu white trash-baarinomistajakaveruksista kertova It's Always in Philadelphia on yksi 2000-luvun muistettavimpia televisiokomedioita. Muutaman työttömän näyttelijän kengännauhabudjetilla kokoon parsima sarja alkoi  marginaaliviihteenä, mutta parin onnistuneen tuotantokauden jälkeen ja Danny Deviton hypättyä remmiin Always Sunny nousi suuren yleisön tietoisuuteen. Jatkuva hyvän maun rajojen rikkominen ja tv-sarjoille epätyypillisen realistinen päällehuutamiseen perustuva dialogi jaksoi huvittaa yhä tänä syksynä esitetyllä seitsemännellä tuotantokaudellakin.



Pushing Daisies (2007) ABC
Bryan Fuller
Pääosissa: Lee Pace, Anna Friel, Chi McBride, Kristin Chenoweth, Swoozie Kurtz, Ellen Greene, Field Cate

"Do you think dying has made me morbid?"

Bryan Fullerin luoma Pushing Daisies on yksi 2000-luvun omaleimaisimpia tapauksia televisiossa. Kosketuksellaan kuolleet henkiinherättävästä piirakkaleipurista kertovaa sarjaa voisi parhaiten kuvailla modernina romanttisena rikossatuna. Tuplamerkityksillä rikastettu nokkela dialogi teki sarjasta hulvattoman hauskan, samalla kun lavaste- ja tehosteosasto taikoi näytölle visuaalista karkkiväritykitystä, jollaista ei aiemmin televisiossa olla nähty. Tämäkin herkku oli valitettavasti helmiä sioille. Alhaisten katsojalukujen vuoksi sarjan tuottaminen kävi liian kalliiksi kahden vuoden jälkeen, vaikka kriitikot kehuivat sarjaa varauksetta ja se ehti rohmuta peräti 7 emmyä lyhyen olemassaolonsa aikana.




Scrubs (2001) NBC
Bill Lawrence
Pääosissa: Zach Braff, Donald Faison, Sarah Chalke, Judy Reyes, John C McGinley, Ken Jenkins, Neil Flynn 

"Some hooligan keeps disconnecting the alarm. I told Security to look into it. But no, no, they'd rather catch the guy who's stealing organs from the transplant ward."

Päänauontahuumorin kuningas Scrubs hallitsi televisiota 2000-luvun alusta kahdeksan vuoden ajan. Sarja mullisti taustanauruttoman yksikameraisen komedian ja toimi suunnannäyttäjänä isolle kasalle nykykomedioita. Scrubsin ehkä erottuvin ominaisuus, oli sen kyky vaihdella reikäpäisestä liioitteluhuumorista koskettavaan draamaan onnistuneesti kaksikymmentäminuuttisten episodiensa sisällä. Suuri kiitos sarjan dramaattisesta tehokkuudesta kuuluu sarjan luoja Bill Lawrencelle, mutta myös mainioista näyttelijöistä, varsinkin aina loistava John C. McGinley ja pääosasta leffatähteyteen noussut Zach Braff tekivät sarjasta uskottavan. Näyttelijäkaartin kruunaa suurimman osan repliikeistään sarjassa improvisoiva Neil Flynn. Sarjan menestymisen syistä puhuttaessa, on myös mainittava sen kiinnostavia indierock-artisteja ja pop-klassikoita pursuava erinomainen soundtrack.